JIIIIHUUUUUUUU!!!!

Olen sanaton. Kerrankin. Juuri kun tein lopettamispäätöksen ja sain surutyöni alkuun, Kultainen Kuukkeli lennähti luokseni kääntämään veistä haavassa.

Ensimmäiseksi olen anteeksipyynnön velkaa. Vähin kunnianosoitus, jonka Gaalaillan osanottajille ja etenkin pyyteettömille järjestäjille olisin voinut suoda, olisi ollut kiitospuheenvuoron välittäminen tilaisuuteen. Kahvitauolla varastotilauslistan taakse raapaisema puheeni on parasta aikaa matkalla L&T:n vihreällä autolla kaatopaikalle. Anteeksi.

Seuraavaksi välitän lämpimät kiitokset kaikille lukijoilleni. Teidän olemassaolonne on ollut Kuukkeliakin suurempi kunnianosoitus.

Palkintoraadille hymyilen leveästi. On itsetuntoa kohottavaa nähdä nuorten, sivistyneiden miesten tipahtavan polvilleen arkihuolissa harmaantuneen perheenäidin edessä.

Ja lopuksi tunnustan menettäneeni täysin kontrollin kiljuessani onnesta ruudun äärellä. Onhan tämä palkinto upeinta, mitä kuvitella saattaa. JIIIIHUUUUUUUU!!!!

P.S. Lisäisin tipusen kuvan blogiini jos vain tietäisin kuinka se tehdään. No tiedetään, tiedetään, en edelleenkään ole tietokonenero. Tumpelo ensimerkinnästä viimeiseen.

Jäähyväiset

Se on nyt ohi! Tämä on viimeinen merkintä, jonka tulen kirjoittamaan. Se on reilua, kaikille. En halua päivittää joka toinen viikko kertoakseni, että kiirettä on pitänyt. Jos jotain tekee, on se tehtävä kunnolla. Tästä eteenpäin keskityn työntekoon. Vaiettu tosiasiahan on, että entisessä "suojatyöpaikassani" pystyin käyttämään rajattomasti aikaa itseni ja myös teidän viihdyttämiseen. Se oli ainoa keino pysyä järjissään keskellä haasteetonta tylsyyttä. Uusi työpaikka käänsi uuden sivun elämässäni ja nyt saan tehdä juuri sitä mitä haluan, juuri sitä työtä jossa olen hyvä. Kutistuneen vapaa-aikani pyhitän rakkaille innoittajilleni, omalle perheelleni.

On ikävä lopettaa. Olen saanut vuoden aikana enemmän kuin uskalsin uneksiakaan. Runsaasti lukijoita, Kuukkeli ehdokkuuden, käväisyn Top-100:ssa. Ennen kaikkea olen saanut hienoa palautetta, kannustuksenne on ollut kaikkein arvokkain saavutukseni. Pidemmittä puheitta hyvästi ja kiitos ja pitäkää blogistania vahvana ja vapaana.

On lopetettava, sillä -snif- , nämä rivit olivat rankemmat kirjoittaa kuin uskoinkaan.

Vauhtia varusteista

Keväthulluuteen kuuluu hetkellinen vakaa aikomus aloittaa säännöllinen liikunta. Liikkumisessa sinällään ei ole mitään vikaa, kunhan se tapahtuu moottorin avustuksella. Lihasvoimalla eteenpäin meno on parhaimmilllaan television välityksellä seurattuna, etenkin jos kaukosäädin on minulla itselläni.

Viime keväänä kävin kaksi kertaa juoksemassa. Paras saavutus vuosiin. Kuitenkin melko helposti ylitettävissä, joten jos taas kokeilisi. Ja kun nainen aloittaa uuden harrastuksen, ensin aina käydään kaupan kautta. Onneksi Intersportin kuvasto ilmestyi kotiin ostoslistan laadintaa helpottamaan.

Ensiksi kai tarvitaan verryttely- tai tuulipuku. Niitä vain ei enää myydä. On istuvia Gore-takkeja, kuorihousuja, teknisiä paitoja, kainaloiden kohdalta joustavalla verkkopaneelilla (luulin että meillä on seinässä sellaista) varustettuja puseroita ja hengittäviä (5000g/m2/24h) asuja. Mikähän oma hengityskapasiteetti on / 24h? Maanläheisimmältä vaikutti ulkoilupuku, jonka tuotekehittelyssä on erityisesti huomioitu sauvakävelyn erikoistarpeet.

Sauvakävelyssä, ja hatunnosto kaikille rohkeille harrastajille, onkin siis enemmän haastetta kuin pelkkä valinnanvaikeus Unikko-sauvojen ja perussauvojen välillä. Onneksi mm. Suomen Latu kurssittaa ihmisiä kävelemään ja ensimmäisenä haasteena näkyi olevan käveleminen jalkaterät eteenpäin. Tosi friikkiä! Mutta ne sauvat. Niitähän löytyy teleskooppivarrella, täyskomposiittirakenteella, korkkikahvalla, ergonomisella erityisryhmille tarkoitetulla kahvalla, työntöliikettä tukevilla pisteillä varustetuilla hihnoilla, eteenpäin kallistetulla sommalla, jääpiikeillä tai iskuja vaimentavilla asfalttitassuilla varustettuina. Eikä sovi unohtaa sauvoihin sävytettyjä hansikkaita tai kynsikkäitä, sauvakävelijöiden tarpeisiin suunniteltua reppua, juomapullovyötä tai sauvojen kuljettamista kaupungilla ja julkisessa liikenteessä helpottavaa sauvapussia, jota muuten löytyy vyölaukkumallista 30 paria nielevään Team-kassiin saakka. Jotain yksinkertaisempaa, kiitos.

Lenkkikengät kenties saisin ostettua. Pitäisi vain tietää, juoksenko purulla, hiekalla, asfaltilla vai metsäpoluilla. Mistä hitosta sen tietää, kun ei ole vuoteen juossut kuin kerran autotielle ryntäävän lapsen perään. Se oli kyllä hiekalla. Ja olenko normaalisti askeltava, neutraalisti tai lievästi yliprotanoiva, matalan vai korkean holvikaaren omaava, kiertojäykkyyttä tarvitseva, päkiä-, kanta- vai yleisvaimennusta joustourilla tai ilman tarvitseva lenkkeilijä. Onneksi voisin hakeutua kenkäklinikan asiakkaaksi, jossa juoksumaton ja videokameran avulla nämäkin asiat ratkeaisivat. Tai ehkä vain haen ne vanhat maalauslenkkarini autotallista, niillä sitä viime vuonnakin juostiin.

Vaikeaksi menee. Polkupyöräilyä voisi tietysti harkita. Rippilahjaksi saatu kolmivaihteinen elpyisi kyllä aika helpolla. Renkaiden vaihto ja kohtalainen rasvalla hölväys herättäisi sen taas ajokuntoon. Geelipehmustetut taskuilla varustetut kesähansikkaat ja 8-osaisella rakenteella mukavasti istuvat pyöräilyhousut tekisivät minusta vakavasti otettavan harrastajan. Kun kypärä vielä olisi 29 ilmanottoaukolla, 27 tuuletusaukolla, lipalla, ilmanohjaimella, hyönteisverkolla ja aerodynaamisella muodolla varustettu, kyllä elämä hymyilisi.

Sen tässä opin, että urheiluliikkeeseen en suostu menemään. En ennenkuin olen hyväksytysti suorittanut harrasteliikunnan perusteiden ja sanaston alkeiskurssin. Silläkään en enää selviäisi juoksu- ja outdoortietokoneiden kanssa, jotka täydellisten kehontietojen lisäksi mittaavat ilmanpaineen, korkeusprofiilit, ovat täydellisiä kompasseja, matka-ja nopeusmittareita, harjoitus- ja ravintopäiväkirjoja, joiden tiedonsiirto onnistuu matkapuhelimiin ja tietokoneisiin, joiden avulla taas voi vertailla harjoituksia muiden kohtalotovereiden kanssa...

Eli, jos nyt lähden lenkille, saatan innostua liikkumaan. Liikuttuani jonkin aikaa innostun lisää. Ja kun vielä hiukan enemmän innostun, löydän itseni asentelemasta kenkään ja yläselkään liikuntasuoritusta mittailevia sensoreita. Se taas on varama merkki kuntoiluaddiktista ja juoksutietokoneriippuvuudesta, johon tavallisella työssä käyvällä perheenäidillä ei ole aikaa. Ei siis ole vaikea arvata, lähdenkö tämän jälkeen sille ensimmäiselle lenkille. En todellakaan.

Aitoa rahaa 6,85.

Mitäpä sitä unettomana sunnuntaiyönä muuta tekisi kun tyhjentäisi lompakkoaan, rahapussiaan, korpakkoaan, tai... lompakkoaan. Koska roskapussi on jo avattu kaikelle kansalle, menköön rahapussinkin sisältö blogiavaruuteen.

• Kaksi täyttämätöntä Mitsubishi Coltin arvontalipuketta.
• Kassakuitteja 10 kpl. (Ne siirretään näppiksen alle odottamaan exell-budjettiin siirtämistä, joka tehdään siinä vaiheessa, kun kirjoittaminen käy epävakauden vuoksi mahdottomaksi tai näppis nousee näytön korkeudelle.)
• Loton voitonmaksutosite. (Niin pieni, että mies heitti sen minulle ruokarahaksi. Sillä sain rusleivän, kahvipaketin ja kaksi omenaa.)
• Aitoa rahaa 6,85. (Kolikoina, koska ainoan setelifemmani vaihdoin kylmäasemalla kolikkokannassa olleelle nuorelleparille.)
• Hoitotestamentti. (Vuodelta 1995.)
• Muistilappu pölyimurin merkistä ja mallista. (Pölypusseja varten.)
• Veroviraston osoite. (Täh??)
• Lasitaiteilijan käyntikortti.
• Ensimmäisen lapsen sängynpäädyssä laitoksella ollut tunnistuskortti. (Ei voi olla totta, siitä on jo yli kahdeksan vuotta.)
• Visa. (Perheenelättäjän paras kaveri.)
• Plussakortti, S-Bonuskortti, Ykkösbonuskortti, kirjakaupan käteisalennuskortti, bensayhtiön luottokortti.
• Muistilappu lastenhuoneisiin kehystettävien kuvien mitoista. (Kulkenut mukana kaksi vuotta, toinen lapsista kasvanut jo ohi suunnitelluista Nalle Puh aiheista.)
• Kulkuneuvon rekisteriote.
• Pieni Tikkurilan värikartta. (Olohuoneen sävyt.)
• Elintenluovutustestamentti. (Vuodelta 1992.)
• Kela-kortteja 3 kpl.
• Kirjastokortteja 3 kpl. (Ja yhtä vain käytän.)
• Auton vakuutuskortti.
• Vuosimatkavakuutuksen kortti.
• Lasten valokuvat. (Vasta vuosi sitten taivuin tähän hempeilyyn.)
• Valokuva miehestä. (Näyttää vankilassa otetulta, ei silti ole.)
• Verenluovutuskortti.
• Kortti suoritetusta turvallisuuskoulutuksesta.
• Ajanvarauskortti kampaamoon. (Onneton lyhyt tukka päässä, mutta hiusmalliksi halusivat. Varmasti nauravat nurkan takana.)
• Ajokortti. (Ikivanha, kuvassa olen vielä nuori ja kaunis...)

Viikonlopun muistilista VIII

Viikonloppuna on...

... ihmeteltävä maailman menoa. Kumpi liikuttaa enemmän, suuri suru Roomassa vai suuri rakkaus Lontoossa.
... täytettävä vessapaperivarastot. Se on noloa istua kun, no, tiedättehän te.
... vietävä (korkkaamattomat) sukset suurieleisesti varastoon.
... laitettava illalla takkaan tulet ja vietettävä kunnon after-skiit.
... jatkettava nurmikon rapsuttelua. Syksyinen haravointiraja kulkee siinä lumen alta paljastuneen haravan kohdalla.
... tökittävä pyyhkeiden reunoihin suuria reikiä. Jokaviikkoinen ripustuslenkkien ompelu saa nyt loppua.
... ommeltava kevättakkien katkenneet ripustuslenkit. Vielä tämän kerran. Ehkä.
... pestävä viherkasvit.
... leivottava työpaikalle lätsähtänyt läksiäiskakku. Suurin osa niistä on ansainnut sen.
... poltettava vuoden 2005 Lego-kuvasto. Materialistiset lapset ovat kitisseet uusien lelujen perään riittävän kauan.

Mitäs nyt?

Olen saanut työpaikan. Siis sellaisen aivan oikean työpaikan, josta voin haman kolmenkymmenen vuoden jälkeen jäädä täysin palvelleena eläkkeelle. Työpaikan, jossa olen nähnyt täysin ammattitaidottomia, asennevammaisia, alkoholisoituneita, henkisesti häiriintyneitä, luvattomia poissaoloja ja järjettömiä sairaslomia pitäviä henkilöitä. Toki heidän ja suuren tasapaksun puurtajaenemmistön lisäksi olen tavannut myös upeita innovatiivisia, persoonallisia, ammatillisesti lahjakkaita, rohkeita oikeudenmukaisuuden puolustajia. Minä aion kuulua jälkimmäiseen ryhmään. Kieltämättä hyppy muutaman kuukauden, jopa yhden päivän työmääräyksistä vakituiseen työsuhteeseen on suuri. Olen yllättäen löytänyt nykyisestä suojatyöpaikastani uusia positiivisia piirteitä. Vanha, tylsä, ammatillisesti mitäänsanomaton ympäristö vaikuttaakin nyt tutulta ja turvalliselta. Ja niin kovasti kun olen halunnut sieltä pois.

Olen jo nähnyt ne elämänmuutokseen kuuluvat painajaisetkin. En siitä, ettenkö pärjäisi, vaan siitä, että minulla ei olisi mitään tekemistä. Paljon raskaampaa olisi viettää päivänsä peukaloita pyöritellen kuin päälle kaatuvan kiireen kanssa. Hikisistä lakanoista irrottauduttuani olen kyllä oikeasti innoissani. Päivääkään en ole uutta työtäni tehnyt, mutta työnkuva ei voisi enempää olla minun näköiseni. Vastuullista, yksinäistä, nopeaa reagointia vaativaa liikkuvaa työtä, jonka takana on vahva kollegiaalinen tiimi. Ja sopivan epäsovinnaista. Aloitan uurastukseni kun suuri enemmistö vääntäytyy iltauutisten jälkeen vaakatasoon ja painan oven selkäni takana kiinni silloin, kun muut vielä kiroilevat leivänpaahtimesta lattialle lentävien aamupaahtisten kanssa. Täydellistä!

Vaan mitäs nyt, kun viimeinenkin naula keskiluokkaisuuden arkkuun on lyöty. On oma talo, omenapuita, aviomies ja kaksi lasta. Eläkevirka, suvun kesämökin käyttöoikeus, Mersu pihassa (no, vanha pakettiauto, mutta Mersu silti…) ja koneistettu keittiö. Vain kultainennoutaja puuttuu. Nopea vilkaisu ympärille antaa ikävän vastauksen. Pari vuotta voi vielä olla kivaa, mutta sitten onkin jo aika todeta, etten oikeasti mitään tällaista halunnut.

Matka on monesti perille pääsyä tärkeämpi. Yleiset ihanteet ohjaavat monen elämän suuntaa ja keskiluokkaisten arvomerkkien tavoittelun uuvuttamana omat halut ja toiveet painuvat taka-alalle. Niiden aika on silloin, kun kaikki on valmista. Silloin huomaa, että mieluummin kasvattaisi pellavaa ja harjoittaisi krishna-oppeja kuin istuisi valtion virastossa. Että pieni kaupunkiasunto olisi mieluisampi kuin suuri omakotitalo metsän keskellä. Että aviopuoliso on oikeasti mäntti ja aivan vieras ihminen. Että Rion katulapset tarvitsisivat minua enemmän kuin omat lapseni. Että oikeasti inhoan pitsejä ja pukeutuisin mieluiten nahkaan. Että…

Jos muiden epäonnesta voi jotain positiivista löytää, niin se on esimerkin voima. Jokainen lähipiirin romuttunut unelma on aikaansaanut keskustelun, jossa olemme pohtineet kuinka me välttäisimme vastaavan. Siksi onkin huvittavaa löytää itsensä kaiken tämän keskeltä. Emme mielestäni ole koskaan ottaneet elämää kovin vakavasti, silti olemme vähitellen ajautuneet kohti yhteiskuntakelpoisuutta. Nuoruuden erheet unohtuvat ja vanhenevat ja hyvä niin. Kasvimaan kuokkiminen on monin verroin hauskempaa kuin kissa ja hiiri -leikki virkavallan kanssa. Mutta katsotaan nyt ne pari vuotta eteenpäin.

Absoluuttinen perjantai

Jokaisella viikonpäivällä on oma luonteensa. Sillä ei ole mitään tekemistä almanakan kanssa. Joskus voi elää monta sunnuntaita peräkkäin, joskus elämä on pelkkää tiistaita. Tänään on ollut absoluuttinen perjantai.

Heräsin tokaluokkalaisen tönimiseen. Varovasti hän koetti kertoa, että koulu oli alkanut jo kymmenen minuuttia sitten. Muina aamuina olisin hypännyt ylös painokelvotonta tekstiä tuottaen, mutta perjantai, ei se haittaa. Jos yrittäisimme ehtiä päivän toiselle tunnille, ja rehellisesti, puuronkeiton ja lastenohjelmien jälkeen myöhästyimme hiukan siltäkin. Ei se mitään, äidin piikkiin vain.

Perjantai on valmistautumista viikonloppuun. Se on usein miellyttävämpää kuin itse viikonlopun vietto. Silloin voi kaikessa rauhassa ajaa pikkukaupungin markettiin ja viettää siellä toista tuntia hyllyjen välissä hoopoillessa. On aikaa pyytää myyjää etsimään tuoretta vaniljatankoa. Ja kun tajuaa kahden tangon maksavan kahdeksan euroa, voi siirtyä seuraavan myyjän luokse vaatimaan esitelmää vaniljasokerin ja vanilliinisokerin eroavaisuuksista. Kolmatta myyjää tarvitsen kun en löydä Mascarpone-juustoa ja hän saakin minut huolettomalla asenteellaan uskomaan, että ihan tavallinen suomalainen tuorejuusto ajaa saman asian. Jätän myyjät rauhaan, kun koen seuraavan ahaa-elämyksen. Olen asunut poissa äitini helmoista yli kaksikymmentä vuotta, enkä vieläkään omista kuin neljä rumaa koulujenvälisistä hiihtokilpailuista voitettua jälkiruokamaljaa. Löydän paketin niin halpoja ja pelkistettyjä kupposia, että ne näyttävät jo desing-tuotteilta. Näin tarkoituksettomaan joutilaisuuden tilaan voi päästä vain perjantaina.

Perjantai on odotusta. Karkkipäivän vastustajat väittävät karkkipäivälapsista kasvavan perjantaipulloaikuisia. Lapsena opittu mielihyvän odotus jatkuu läpi elämän, keinot vain muuttuvat. En allekirjoita väitettä, vaikka itsekin toimin juuri noin. Tänä perjantaina odotus kohdistuu iltaan. Kassillinen hyviä kirjoja kirjastosta ja levyllinen Loretta Lynnin kitarakantria. Pakastepizzaa, olutta ja kaukosäätimen täysi hallintaoikeus. Lettukestit lasten kanssa ennen iltasatua, yö huipentuu italialaiskomisario Montalbanon seurassa vietettyyn kahdenkeskiseen hetkeen… ellei Guinness vie ennenaikaisesti unten maille. Miestä, karkkipäivälapsi hänkin, en vuosien perjantaikokemukseni perusteella odota kotiutuvaksi ennen sunnuntaita.

Huomenna on pää kipeä. Se ei haittaa, sillä huomenna on lauantai. Lauantaina siivotaan ja lauantaina on tylsää.