TumpeLo

Olen hyvä neuvomaan toisia heidän ongelmissaan. Etenkin jälkikäteen. Olen elementissäni kun toiset mokaavat ja pääsen ensimmäisenä huomauttamaan asiasta. Nyt olen hankkinut oman elämän! Ja tässä kerron, kuinka sen käytän.

sunnuntaina, lokakuuta 31, 2004

Arvokasta työtä!

Vapaaehtoistyöntekijöitä löytyy joka lähtöön. Onneksi. Ja tuskin koskaan he saavat ansaitsemaansa kiitosta. Valitettavasti.

Ei-niin-urheilullisen perheen ei-niin-urheilullinen poika oli viikonloppuna pallopeliturnauksessa. Katsomossa ymmärsin, kuinka paljon valmentajat ja ohjaajat uhraavat aikaansa minunkin poikani hyvinvoinnin eteen. Arki-iltaisin he viettävät useita tunteja opastaen lapsia liikunnan saloihin, viikonloput kuluvat heiltä usein aamusta iltaan joukkueiden ottaessa mittaa toinen toisistaan. Osalla nuorisotyö menee täysin harrastuksen piikkiin, osa saa korvaukseksi taskurahoja. Enkä todellakaan tarkoita paviaaninpelastajan taskurahoja, jotka muuten ovat suuremmat kuin oma peruspalkkani, vaan aivan oikeaa naurettavan pientä korvausta. Rahasta nämä ihmiset eivät ole mukana. Sen huomaa jo asenteesta. Kaikilla on kivaa ja ne pöllöimmätkin pelisilmättömät juniorit, kuten oma poikani, saavat kannustusta ja rohkaisua.

Asennetta vaatii sekin, että on valmis käyttämään vapaa-aikansa myös niiden lasten parissa, joista ei takuuvarmasti tule urheilutähtiä. Itse voin olla levollisin mielin. Poika pysyy pois pahanteosta. Tai ainakin tiedän, missä porukassa niitä pahoja tehdään. Ja jos niin käy, tiedän, ettei ainakaan juoksemalla poliisi heitä kiinni saa!

Suuri kiitos näille mahtaville ruohonjuuritason ihmisille!!

perjantaina, lokakuuta 29, 2004

Kiitos?

Sitä syyllistyy usein valittamaan, ettei perhe noteeraa millään tavalla arkista aherrustani. Kiitoksesta puhumattakaan.

Likakaivon tyhjentäjät kävivät eilen. Menin tietysti paikalle kuikuilemaan.
- Kyllä on Pikku Rouva kantanut ahkerasti kauppakasseja kotiin, kun on kaivossa näin paljon paskaa, tervehti lokamies.

Kai se oli jonkinlainen kiitos?

torstaina, lokakuuta 28, 2004

Naapurin mies

Naapurin mies on järjestänyt elämänsä mukavaksi. Kaiket päivät on kotona talonvahtina, emäntä se heillä töissä käy.

Aamulla valot syttyvät puoli seitsemältä. Mies hakee lehden postilaatikolta ja lueskelee sitä keittiön ikkunan ääressä. Vaimo touhuaa aamupalaa.

Tunnin kuuluttua tulevat molemmat ulos. Vaimo lähtee tuulipuvussaan ajamaan polkupyörällä töihin. Mies patsastelee pihalla työvaatteissa ja sytyttää Nortin. Lähtee roplaamaan työkaluvajan ovea ja heilauttaa vaimolleen kättä.

Vaimon kadottua mutkan taakse naapurin mies sytyttää toisen Nortin ja istahtaa portaille. Siitä se astelee hetken päästä sisälle ja sammuttaa valot. Nukkumaan se menee. Olen joskus tehnyt tikusta asiaa ja soittanut sille. Täydestä unesta olen sen herättänyt.

Puoliltapäivin naapurin mies tulee taas pihalle. Kahvimuki kädessä, Nortti suupielessä ja suntikset päällä. Kohta se lähtee kauppaan. Autolla. Sillä reissulla se saa kulumaan kaksi tuntia. Minä selviän samasta puolessa tunnissa ja meillä on sentään isompi perhe! Omin silmin olen nähnyt sen nojailevan kaupan asiamiespostin tiskiin kylän ukkojen kanssa ja täyttelevän Keno-kuponkejaan possumunkki toisessa kädessä. Ja jos kylälle tulee bingo, siellä se istuu eturivissä.

Vähän ennen neljää naapuri on taas ulkona. Työvaatteet on vedetty päälle ja tällä kertaa se menee ihan oikeasti työkaluvajalle. Ottaa sieltä ensimmäisenä eteen sattuvan vehkeen käsiinsä ja ryhtyy hommiin.

Vaimo polkee tuulipuvussaan pihaan vartin yli neljä. Mies päästää helpottuneena otteensa pihatyökalusta, sytyttää Nortin ja kävelee siippansa luo. Suu käy ja kädet piirtävät laajoja kaaria tontin joka kulmalle. Vaimo nyökyttelee ahkerasti. Se raukka varmaan tosissaan uskoo, että meidän olohuoneen kokoisen nurmikon ajeluun menee kaksi päivää ja viiden metrin ruusuaidan leikkaamiseen kokonainen viikko.

Vaimo katoaa sisälle, mutta palaa samantien takaisin juoksuttaen lasillisen mehua miehelleen. Mies tyhjentää lasin yhdellä huikalla. Vaimo palaa sisälle ja kohta miestä huudellaankin syömään. Poltettuaan Nortin ja puhdistettuaan huolellisesti työkalunsa mies vetäytyy loppuillaksi huilaamaan. Olohuoneessa avataan televisio.

Kun käyn pissalla kahdelta yöllä, naapurin televisio on yhä auki. Niillä näkyy satelliittikanavat.

tiistaina, lokakuuta 26, 2004

Ei tarvitse olla hullu ollakseen täällä töissä...

Jakautunut persoonallisuus ei ole ehdoton vaatimus lähiesimieheksi pääsyyn, mutta siitä on huomattavaa hyötyä alaisten käsittelyssä.

Tapaan pomon ulko-ovella. "Voi siinähän sinä olet, ihana nähdä", leidi lepertelee. "Kuule, tiedät varmaan, ettei työsuhteita uusita kuin kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, mutta kuule, minä aion puhua sinulle läpi vuoden työmääräyksen. Käykö se sinulle? Käyhän? Voi kun sinä olet meidän paras työntekijä, sinusta täytyy pitää kiinni. Eikö olisi mukavaa saada vuodeksi varmuus töistä, minä kyllä järjestän asian..." En saa puhetulvalta suunvuoroa, mutta ulospäin hivuttautuen nyökyttelen että kaikki käy. Pidän asiaa sovittuna.

Kaksi päivää myöhemmin työtoverit pälyilevät minua vaivaantuneesti. Rohkein heistä saa lopulta kerrottua syyn muuttuneeseen ilmapiiriin. Samainen pomo on kauniisti sanoen haukkunut minut kahvihuoneessa pystyyn, arvostellut yksityiskohtaisesti suorittamani tehtävät ala-arvoisiksi, tullut lopulta siihen tulokseen etten edes tee mitään palkkani eteen ja lopuksi vielä heittänyt alatyylisiä kommentteja yksityiselämästäni.

Seuraavana päivänä kävelen leijonan luolaan ja kysyn suoraan pomolta, haluaisiko hän antaa palautetta työstäni. Pomo on yhtä hymyä, yrittää halata. Hän kehuu minut ylisanoin ja on huolestunut vain siitä, koenko tehtäväni tasooni nähden liian haasteettomiksi. En halua pelkkien arkojen juorujen vuoksi nostaa kahvihuonekeskustelua esille, sensijaan pyydän kahden päivän palkatonta vapaata pakottaviin perhesyihin vedoten. "Tottakai! Tietenkin minä myönnän sinulle vapaata, laita vain asia paperille ja tuo minulle, sinä jos kuka vapaasi olet ansainnut. Se on niin sääli, että palkattomana joudut... voisinkohan järjestää sinulle ihan palkan kanssa sen vapaan..." Pomo jää plaraamaan papereitaan, minä vetäydyn rustamaan anomusta.

Olen juuri lähdössä töistä, kun pomo juoksee nimeäni huutaen käytävällä. Hän heiluttaa paperia kädessään. "Mikä helvetin paperi minun pöydälleni on ilmestynyt??? Kuinka sinä julkeat tuoda tällaisen anomuksen minulle? Kuvitteletko että sinulla on minkäänlaista oikeutta tulla esittämään vaatimuksia työnantajallesi, sinulla kaikkein viimeisimpänä tästä porukasta!" Vähän säikähtäneenä koetan kertoa aiemmin päivällä käydystä keskustelusta. Polkkatukka tutisten pomo jatkaa huutamistaan. "Minä en ole sinulle mitään luvannut, kehtaatkin valehdella päin naamaa. Ja perhesyyt... miehiinkö olet menossa vai risteilylle ryyppäämään, mitä nämä perhesyyt ovat!!!!! Sinun kannattaa hankkia uusi työpaikka, jonne voit sanella perhesyitäsi." Avaan suuni ja suljen sen samantien. Pomo kohottaa kätensä, osoittaa sormella ovea ja huutaa vielä lopuksi, "Hanki uusi työpaikka!" Hän kääntyy ja on poissa. Minäkin lähden. Työaikani on jokatapauksessa tältä päivältä loppunut.

Taas kuluu pari päivää. Fifty-fifty tunnelmissa tavoitan jälleen pomoani. Ojennan hänelle irtisanomisilmoitukseni. "Tässä se nyt on, kahden viikon irtisanomisajalla, eikö niin?" Hän katsoo minua ja purskahtaa nauruun. "Voi, sinä se aina niin ylireagoit. Eihän me sinua, paikan tunnollisinta ihmistä, minnekään päästetä." Hän repii irtisanomisilmoitukseni siihen vilkaisematta ja heittää palaset roskakorin suuntaan. "Mistä tuollaista päähäsi pälkähtääkään, lähteä nyt meiltä pois. Katsos, tässä on se sinun vapaa-anomuksesi. Minä allekirjoitin ja vahvistin asian, kaikki kunnossa. Menehän nyt. Niin, ja vietä oikein rentouttavat vapaat!"

Tiputin aloitelaatikkoon nimettömän aloitteen pyöröovista. Kävisi henkilökunnan vaihtuminen vieläkin joutuisammin.

maanantaina, lokakuuta 25, 2004

Ääntenlaskennan jälkeen

Hienosti menivät vaalit, vaikka hyviä ehdokkaita löysin kaksi ja ääniä oli käytettävissä vain yksi. Ilmeisesti muutkin kuntalaiset halusivat uutta verta valtuustoon ja molemmat suosikkini pääsivät läpi. Oma vaalilupaukseni on seurata heidän toimiaan seuraavat neljä vuotta ja kenties jopa ihan oikeasti osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun heidän kauttaan. Taisin leimautua kuin juuri kuoriutunut ankanpoikanen.

Tänään on suurien tunteiden päivä muuallakin kuin voittajien keskuudessa. Mitä ajattelevatkaan ehdokkaat, joiden äänimääräksi jäi pyöreä nolla. Iskikö sairaus vaalipäivänä, pettikö usko omiin kykyihin vai onko kyseessä kristillinen vaatimattomuus.

Tänään käydään myös perinteiset vaalikeskustelut monessa perheessä. Yhden äänen saaneiden puolisot joutuvat vastaamaan vaikeaan kysymykseen, "ketä sinä äänestitkään?".

Onnea kaikille valituille!

lauantaina, lokakuuta 23, 2004

Raavaan miehen ruoka-aineympyrä

Vuosien kokemuksesta huolimatta erehdyn edelleen joskus kysymään perheeltä, mitä tekisimme ruuaksi. Makaronilaatikkoa, huutavat lapset. Ei vain tänään, vaan myös huomenna, ylihuomenna, koko viikon, ensi viikon, ainakin juhannukseen saakka. Jooo... toki tunnen nuoren, joka on elänyt vuoden lapsuudestaan pelkillä nakeilla. Ja toisen, joka ei puoleen vuoteen laittanut suuhunsa muuta kiinteää kuin hunajamuroja. Terveitä, fiksuja ja mukavia ihmisiä heistä silti tuli.

Mieheltä vastaus ei tule yhtä nopeasti.
- Saat toivoa mitä tahansa, maanittelen, IHAN mitä tahansa, paitsi ei makaronilaatikkoa.
- Mikä vika makaronilaatikossa on?
- Eikun oikeesti, mitä me tänään syödään?
- Ihan sama.
- Entä huomenna?
- Kunhan nyt jotain.
- Sunnuntaina?
- Emmätiedä.
- Maanantaina?
- Ei mitään väliä.
- Tiistaina?
- No lämmitä sitä eilistä.
- Ai sitä eimitäänväliä?
- Niin.
- Joo kiitos, siinä mulla onkin viikon ruokalista valmiina!
Nousen tuoli kolisten pöydän äärestä ja mies jää naama tötteröllä katsomaan, mikä sille nyt taas tuli.

Ei miehelle ole oikeasti mitään väliä mitä keittiössä kokkaan ja se on ihan sama, mitä lautaselle ilmestyy. Paitsi... Kaalia, keitettyjä porkkanoita tai herneitä ei ruuassa saa olla. Perunaa lukuunottamatta kaikki keitetyt, paistetut, haudutetut kasvikset ovat kieltolistalla. Sieniä ei voi syödä. Eikä sisäelimiä. Katkarapuja, mustekalarenkaita tai mitään lohta eksoottisempaa vesielävää ei myöskään voi syödä. Tonnikala ja pakastesei ovat eksoottisia vesieläviä.

Riisi ja nuudelit ovat vinosilmien ruokaa. Kuskusia syödään Afrikassa, ei meillä. Pasta menettelee (se on ihan varmasti aivan samanlaista kuin suomalainen makaroni ja sitähän mafiosotkin syövät, vakuutan). Munakoison nimi maistuu epäilyttävältä, kiivissä on karvoja, juusto ei saa haista.

Puuro ei ole ruokaa. Keittoa voi syödä, mutta nälkä siitä ei lähde. Keiton jälkeen on saatava ruokaa. Pizza, kebab tai hampurilaiset eivät ole ruokaa. Papuja voi ruuassa olla makua antamassa, mutta lautasen reunalle ne kyllä jäävät.

Curry värjää ruuan keltaiseksi, keltainen ei ole syötävä väri. Valkoista kastiketta ei syödä. Se on tehty maidosta ja maito on vasikoiden ja lasten juoma. Vaalea leipä on pullaa. Pulla ei syödä ruokapöydässä. Munia voi syödä, jos ne on keitetty kivikoviksi. Munakas on keltaista, sitä ei syödä.

Mausteet on keksitty peittämään pilaantunutta makua, suolaa ja pippuria voi silti käyttää. Myös yrtit peittävät ruuan oikeaa makua, sipuli on sallittu yrtti. Salaattia ei saa sekoittaa. Yksittäinen kurkku- tai tomaattisiivu lautasella on sallittu.

Liha on ruokaa. Sikaa ja nautaa voi syödä, sikanautaa ei. Se ei ole eläin. Kanaa voi syödä, jos se käristetään pekonin kanssa. Kalkkuna on ruma, sitä ei syödä. Lammas on villantuottaja, villasukat eivät kuulu lautaselle. Itsepyydystettyä riistaa voi syödä. Ehkä siksi mies ei metsästä. Makkara on yhtäkuin liha. Paitsi uudet juusto-, tomaatti-, chili-, ym. makkarat. Ne ovat yhtäkuin keitetty kukkakaali.

Nämä pikku poikkeukset muistaen... ei se viikon ruokalistan laatiminen ole yhtään vaikeaa.

torstaina, lokakuuta 21, 2004

Limudisko

Tokaluokkalainen halusi koulun diskoon. Kamalaa, ajattelin, joko se nyt alkaa.

Muistelin tietenkin omaa nuoruuttani. Ensimmäisen kerran kävin diskossa yläasteella, lähempänä rippikouluikää. Silloin piti lähteä Kaupunkiin. Toki meillä maallakin oli tanssi-iltoja, mutta koulukiusattuna en halunnut enää vapaaehtoisesti joutua samaan tilaan noiden itsensä ylemmälle tasolle nostaneiden koulutovereideni kanssa. Enkä välttämättä halunnut nähdä niitä kylätappeluita, joita naapurikunnan kuokkavieraat aina tanssipaikan nurkalla järjestivät. Siis Kaupunkiin.

Perhetutuillamme oli ikäiseni kiltti-tyttö, jonka luona majoituin. Olimme molemmat harjoitelleet Travoltan askeleet peilin edessä. Meikkasimme oikein ripsivärillä ja huulipunalla itsemme hienoiksi ja laitoimme päähän hilettä. Hile kesti hiuksissa noin kymmenen minuuttia. Sen jälkeen hiukset olivat tutun maantienharmaat, mutta päänahka välkehti sateenkaaren väreissä. Diskossa oli silti hienoa. Olihan se Kaupungissa ja tapasin oikeita Kaupunkilaisia. Seuralaiseni piti huolen siitä, että uudet suhteet myös jäivät tapaamisen tasolle. Diskon jälkeen menimme suoraan seuralaiseni kotiin. Olin yllättynyt ja pettynyt. Olin odottanut notkumista torin kulmalla, enkä olisi kaljahuikastakaan pannut pahakseni. Edes tupakkaa en saanut seuralaiseni ystäviltä pummata, vaikka kylän hirvipeijaisissa olin nurkan takana poikien kanssa päässyt sen makuun. Joimme siis diskon jälkeen kiltisti kaakaota ystäväperheen keittiössä ja olimme peittojen alla jo ennen yhtätoista. Minulla oli tylsää. Sitä en tietenkään koulussa kertonut, kun sain maanantaina sivulauseessa huomautettua, kuinka muuten olin ollut Kaupungissa asti juhlimassa…

Tokaluokkalainen odotti innolla pääsevänsä tanssimaan. Olihan minun taivuttava. Siistit vaatteet päälle ja hiukset geelin avulla Kimi Räikkönen -lookiin. Se oli pitkä kaksituntinen. Odottelin koulun portilla, kunnes luokseni juoksi innostunut poika. Henki haisi paksusti hedelmäkarkeilta. Tunnusti heti juoneensa ainakin neljä lasia. Limpparia. Tyttöjen kanssa ei, hyi olkoon, tietenkään tanssinut, mutta yksi tyttö oli kyllä vähän silleen kivasti katsonut… Ja tanssikilpailu oli ollut kova sana, vaikkei mitalisijoille päässytkään. Olin tainnut hiukan ylireagoida, jospa tämä omena tippuisikin hiukan kauemmaksi puusta.

tiistaina, lokakuuta 19, 2004

Roskapostaus

Koska kaikkia varmasti kiinnostaa, kuinka meidän Very Important Perhe todellisuudessa elää, raotan teille kotimme ovea roskapussin kautta.

Muutamassa päivässä sekajätteisiin kertyi lehden muovikääre, margariinirasia, leikkelepaketti, leivinpaperiarkkeja, yövaippoja, kahvipaketti, konetiskitabletin käärepapereita, juustokääre, jauhelihapaketti, leipäpusseja, kontaktimuovia, käsirasvatuubi, jäätelötuuttien kääreitä, tortillapussi, kanasuikalepaketti, revitty lasku, minigrip-pussi, tukku hiuksia, pikkuauton konepelti, tupakka-askeja, askartelukartonkisilppua, suodatinpusseja, liemikuution kääre, grillimakkarapaketti, sukat, öljypullo, kynänteroituspurua, nenäliinapaketti ja karkkipussi.

Biojäteastiasta löytyi talouspaperia, munankuoria, makaronia, kaksi kuollutta kärpästä, porkkanan naatteja, perunankuoria, kaurapuuroa, viinirypäleiden rankoja, paprikan kantoja, sipulinkuoria, valkosipulinkuoria, homehtunutta paahtoleipää, tomaatin kantoja, kurkun päätypala, omenanraatoja, kuivuneita kukanlehtiä ja banaaninkuoria.

Kierrätykseen lähti oluttölkki, paputölkki, tomaattisosetölkki, lasinen appelsiinimehupullo ja kolme maitopurkkia, iso omenamehupurkki sekä kaksi jogurttipurkkia.

Takassa ja saunanpesässä poltin muropaketin, pahvisen jäätelöpakkauksen, puurohiutalepaketin, vessapaperihylsyn, kanamunakennon ja pyörän lukon pahvisen kääreen.

Ongelmajätettä tuotimme kahden nappipariston verran.

sunnuntaina, lokakuuta 17, 2004

Arvotaan ensimmäinen ehdokas...

Kunnallisvaalit uudella kotipaikkakunnalla tuottavat yllättävän paljon päänvaivaa. Poliittinen elämä vaikuttaa melko sekavalta, kun sitä seuraa julkisten pöytäkirjojen ja paikallislehden kommenttien avulla. Tuttavapiiristä puuttuu edelleenkin sisäpiirin tietoja kertova luottohenkilö, kasvoilta en tunnistaisi yhden ainutta nykyistä valtuutettua. Oman ehdokkaan metsästys on aloitettava nollapisteestä.

Ensin vaalikoneelle. Hartaudella vastaan ja painotan kysymykset omantuntoni mukaan. Kymmenen parasta merkitsen muistiin. Ja toiselle vaalikoneelle, sama juttu. Muutama nimi nousee kahteen kertaan listoille, hienoa molemminpuolista linjakkuutta! Hakuammunnalla etsin vielä puoluekannan mukaan ehdokkaita niin, että lopulta minulla on kaksikymmentä nimeä edessäni. Seuraa tiukka karsinta.

Ensimmäiseksi suunnistan ehdokkaiden kotisivuille. Niitä ei ole montaa, mutta kaksi kandidaattia saan heti karsittua pois. Jos vaalisivu on höystetty huonoilla vitseillä tai on ulkoasultaan kymmenvuotiaan tekeleen näköinen (lukemisen mahdottomaksi tekevä kuviollinen tausta, kappaleiden välissä niitä hirveitä pomppivia ukkeleita ja punaisia autoja… anteeksi kaikki kymmenvuotiaat), ei henkilö missään nimessä edusta minua.

Seuraavaksi kunnon rasismia. Kaikki yli 55-vuotiaat pois (eläke-edut kiinnostavat kai jo elämän ruuhkavuosia enemmän). Ruotsinkieliset pois (föörloot, men jaak förstoo intte). Jokainen ammattiyhdistysaktivisti pois (kannattiko heittää työpaikalla lokaa päälleni??). Ropina vain kuuluu. Lopuksi valokuvat esille. Leikelty kotirouva, Ior Bockin kaksoisolento ja ilmiselvä kaupparatsu pois.

Jäljellä on kaksi ehdokasta. Mies ja nainen. Toinen erittäin hyvä erittäin huonosta puolueesta. Toinen hyvä erittäin hyvästä puolueesta. Heidän välilleen en ole saanut eroa, en edes yön yli nukkumalla. Olen kautta rantain kysellyt ihmisiltä, äänestävätkö he henkilöä vai puoluetta, mutta tasan tuntuvat nuokin mielipiteet menevän. Kai se vanha markka on taas kaivettava laatikosta esille ja viikon päästä heitettävä kopissa kruunaa ja klaavaa.

torstaina, lokakuuta 14, 2004

Päivällispöydässä...

Tokaluokkalainen seurasi ruokailuani. Nousin pöydästä pyyhkimään kaatunutta maitoa. Kurottelin kuorimaan perunoita kolmevuotiaalle. Käytin pissalla. Kävin etsimässä juustohöylän. Hain jääkaapista lisää maitoa. Etsin kaukosäätimen ja suljin television. Siirryin kolmevuotiaan viereen syöttämään viimeiset haarukalliset. Hain miehelle näkkileipää. Käytin kolmevuotiaan käsipesulla. Laitoin kahvit kiehumaan. Keräsin herneitä pöydän alta. Kävin lämmittämässä jäähtyneen ruokani mikrossa.

- Äitin pitäisi olla semmoinen kamelikrokotiili!
- ????????
- Silloin sen tarttis syödä ja juoda vaan kerran kuussa ja se ehtis palvella meitä paljon paremmin!

keskiviikkona, lokakuuta 13, 2004

Sosiaalisesti korrektia

Sosiaalisesti korrektia tai ei, mutta tapanani on hienovaraisesti ilmoittaa seuralaisilleni, jos heillä on huulipunaviiru poskessa, ketsuppia parrassa tai sepalus auki. Harva asiaan puuttumisesta on närkästynyt.

Mies antaa jokaisen huolehtia omista asioistaan. Antoi minunkin kulkea koko kaupunkireissun koivunlehtiä hiuslakkaan takertuneena. Ja ehdin jo hetken olla onnellinen, kuinka hymyileviltä ihmiset tänään näyttivätkään.

maanantaina, lokakuuta 11, 2004

Suomalaisetko tuppisuita?

Alueradion iltapäivässä vanhempi mieshenkilö nauratti rasvaisilla jutuillaan mummoja ja soitti palanpainikkeeksi humppaa. Ohjelma oli suosittu ja niin ylioksettava, että masokistisesti huomasin avaavani radion aina kello neljätoista. Peruskaavan opittuani ryhdyin imitoimaan radioääntä työpaikan kahvihuoneessa. Vedin jutut vielä piirun verran enemmän navan alapuolelle ja työtoverini kiemurtelivat naurusta. Olin aika hyvä. Eräänä päivänä aloitin taas shown. Ketään ei hymyilyttänyt. Iskin tarinaa kahta kauheammin, mutta kahvihuone vain tyhjeni tuolit kolisten. Viimeiseksi paikalle jäänyt totesi lakonisesti; et tainnut tietää, että Kaija on radioäänesi vaimo?

Olin kyläilemässä ja samalla hakemassa asiantuntija-apua käytännön ongelmaani, kun talon emäntä avasi television.
-Kymppitonni tulee, täytyy katsoa mitä Riitalla on tänään päällä.
- Ai joo, minäkin joskus nauran sille. Kauheita hurstuja. Muuten siistin näköinen nainen, mutta pukeutuu kuin rantarosvo. Kato, nytkin joku hevosenloimi päällä. Ja hirveä lässyttäjä. Jessus, miten noin hömelö ihminen saa vetää vuositolkulla typerää arvausleikkiä, eihän se ole vielä sääntöjäkään raukka itse oppinut, aina sekoilee.
Emäntä sulki television, kertoi korrektisti haluamani tiedot ja lähes talutti minut eteiseen. Sulkiessani ulko-ovea vilkaisin nimikylttiä. Väisänen. Voi perkele, Riitan serkku!


lauantaina, lokakuuta 09, 2004

Rattopoikia ja metallimiehiä

Erehdyin ostamaan pojalle O-Zonen levyn. Tokaluokkalaisen logiikalla sitä ainoaa hyvää kappaletta, Dragostea din tei, soitetan uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Siitäkin huolimatta, että äitä huutaa naama punaisena takavarikoivansa koko hemmetin levyn, ellei sitä kuunnella kauniisti alusta loppuun.

Kappale on tunkeutunut pääni sisään niin tehokkaasti, etten pääse siitä eroon töissä, kaupan maitohyllyllä, vajotessani uneen... en missään. Neljättä vuorokautta kuuntelen tahtomattani sinänsä hyviä kesämuistoja mieleen tuovaa kappaletta. Se soi Baltiassa autoradiosta maalaismaisemien vilistäessä ohi. Sitä lapset hoilasivat uimarannalla. Musiikkikanavalla lentokoneen siivellä henkselit alhaalla hyppivät pojat saivat hymyilemään. Kun vanhana iloisena leskenä vietän viimeisiä päiviäni valkoisessa kartanossani divaanilla maaten, juuri tuollaisen kolmikon tilaan itselleni rattopojiksi. Nuori energia ja vilkas mielikuvitus (muu minulla tuskin silloin enää toimii) saavat olla vaihtoehtohoitoni Prozacille.

Akuuttiin, kuulen pääni sisältä soittoa -ongelmaani kokeilen perisuomalaista ratkaisumallia; sillä se lähtee millä on tullutkin. Pujottelin anteeksipyydellen niittiposkinuorison ohi levyhyllylle. Täti ottaisi vain ihan nopeasti yhden Rammsteinin... Maihinnoususaappaissa hajareisin kitaraa soittavat ja raa'alla saksalla laulavat metallimiehet häivyttävät nopeasti hempeät luritukset korvien välistä. Raskasta, korutonta testosteronin kyllästämää musiikkia, jonka mukana huutaessa elämästä katoaa muutama stressipiste. Reise, reise!

torstaina, lokakuuta 07, 2004

On taas aika...

Viimetalven tupakkalakon mahdollistanut päättäväisyys suli pois yhtäaikaa lumien kanssa. Tosin kuukaudessa sulivat myös talven aikana kertyneet makkarat vyötäisiltä, kiitos tehokkaan nikotiini-kofeiinidietin. Kesä on siis kulunut filtterin läpi hengitellen, enkä voi kehua olevani tilanteeseen tyytyväinen.

Lakkoni kaatui perusvirheeseen. Uskoin viiden kuukauden savuttoman ajan jälkeen olevani niin vahva, että pystyisin polttamaan sen yhden. Etenkin kun vitutti, oli stressiä, koko lähipiiri poltti ja kevät sai pääni sekaisin. Eihän se onnistunut. Jatkoin itsepetosta kaupankäynnillä. Jos vain kuukauden poltaisin ja lopettaisin uudelleen... Mutta kesä voitti ja ostin itseltäni lisäaikaa syksyyn saakka. Ja hemmetti vie, nyt on syksy.

Epäonnistumisestani huolimatta koen viime talven olleen alku pysyvälle muutokselle. Olen kokeillut rajojani huonolla menestyksellä, tästä tie voi kulkea vain ylöspäin. Jatkan savutonta elämääni marraskuun ensimmäisestä päivästä alkaen! Eivätkä nämä kolme viikkoa ole enää kaupankäyntiä, vaan henkistä valmentautumista uuteen elämään. Näiden viikkojen aikana lietson itseinhoni niin suureksi, että lopettaminen tulee olemaan pelkästään helpottavaa.

Terveysvalistus on minussa uponnut otolliseen maaperään. Tiedän kuolevani nuorena, hitaasti ja tuskallisesti. Tiedän rypistyväni, vaikka en polta "tupakka vanhentaa ihoa" -askeista. Tiedän tuhoavani sademetsiä. Tiedän olevani huonommassa fyysisessä kunnossa kuin seitsemänkymppinen Urho Kekkonen. Kaiken tämän tiedon keskellä tiedän olevani niin huono ihminen, etten ole ansainnut muita hyvänolon tuottajia. Miksi söisin C-vitamiinia tai kalkkivalmisteita (joita nikotinistin keho erityisesti kaipaa), kun giljotiinin terä roikkuu pääni päällä. Miksi ehostaisin tai käyttäisin tuoksuja, kun alta pilkahtaa tunkkainen, kellastunut ämmä. Miksi kävisin hammaslääkärissä, kun hampaani kuitenkin putoavat mustuneina pois. Miksi kuntoilisin, kun keuhkoni piiputtavat jo kolmannen juoksuaskeleen jälkeen.

Jäljellä olevat tupakkatuokiot aion käyttää luopumisen tuskassa kierimisen sijasta positiiviseen ajatteluun. Mitä paljon mukavampaa voisin tehdä juuri nyt!


maanantaina, lokakuuta 04, 2004

Kansallinen korvapuustipäivä 4.10

½ litraa maitoa (punaista)
50 g hiivaa
2 munaa
2 dl sokeria
2 tl suolaa
2 tl kardemummaa
14 dl vehnäjauhoja
175 g voita


- Liuota hiiva kädenlämpöiseen maitoon
- Lisää munat ja mausteet
- Sekoita jauhot vähitellen ja vaivaa taikina kimmoisaksi
- Lisää sulatettu voi loppuvaiheessa taikinaan
- Anna taikinan kohota vähintään puoli tuntia


100 g voita
1 dl sokeria
kanelia
raesokeria
1 muna voiteluun


- Leikkaa taikina kahtia ja kauli sentin paksuiseksi suorakaiteen muotoiseksi levyksi
- Levitä sulatettu voi, sokeri sekä kaneli levylle
- Kierrä taikinalevy rullalle ja leikkaa siitä vinosti kolmionmuotoisia palasia
- Anna pullien kohota hetki liinalla peitettynä
- Voitele vatkatulla munalla ja ripottele päälle raesokeria
- Paista 250 asteessa 10-15 min.


Nautitaan isolla joukolla kahvin, kaakaon tai kylmän maidon kanssa.
Korvapuustipäivä muutaman kerran kuukaudessa ehkäisee avioeroja ja vähentää pussikaljalasten esiintyvyyttä.

sunnuntaina, lokakuuta 03, 2004

Fuusiokeittiö

Vieraillessani vanhustenhoitolaitoksessa näin hoitajien surutta mössäävän maksamakkaravoileivät maitokahvin joukkoon. Tulokseksi saatu punaharmahtava lieju oli helppo lapioida hampaattomiin suihin.

Ja vielä ihmetellään, miksi vanhukset ovat niin ylilääkittyjä...


perjantaina, lokakuuta 01, 2004

Tantan tyylivinkit

Helsingin Sanomat kysyi neljältä nuorelta heidän vaatekulujaan. Kolme heistä vastasi käyttävänsä sata euroa kuukaudessa pukeutumiseen. Huh-huh. Itse olen kuluvana vuonna saanut tuhlattua vajaat kaksisataa euroa ja siinä on sentään jo yhdet kengät mukana.

No, minä olenkin vanha tantta, jota ei koskaan ole pidetty trendisetterinä. Tyylini on jääräpäinen pitkäjännitteisyys. Sitä on helppo toteuttaa kahdella perussäännöllä. Ensinnäkin on pysyttävä samassa vaatekoossa vähintään viisitoista vuotta. Toiseksi on pitäydyttävä vain yhdessä värissä. Näin voin edelleen yhdistellä kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentäluvuilla ostettuja mustia vaatteita kaksituhatluvulla ostettuihin mustiin vaatteisiin. Yksinkertaista ja taloudellista.

Pitkäjännitteisyys palkitaan. Kun muoti kiertää kehää ja itse pysyn paikoillani, olen vääjäämättä kerran kymmenessä vuodessa supermuodikas, hetken jopa aikaani edellä. Kauhtunut farkkumuoti on ollut erittäin suosiollinen minulle. Huonoimmissa housuissani olen ollut hyvin "hot". Varsinainen napakymppi on tämän syksyn kumisaapasmuoti. Mustat lantapiikkarini (lapiolla ja kotikärryllä asustettuina) saavat lopulta ansaitsemansa hyväksynnän Pariisin muotihuoneita myöten.

Tyyli(ttömyyte)ni on myös oiva suojakeino. Sain taannoin kunnian osallistua korrektiin naisteniltaan. Eteiseen kantautunut lyhyisiin pepitaruutuhameisiin ja pinkkeihin yläosiin pukeutuneiden naisten puheensorina katkesi kuin veitsellä leikaten astuessani maahan ulottuvassa kokomustassa huoneeseen. Eipä kanalauma häirinnyt minua vaipanvaihtovinkeillään!
Paras merkintä