TumpeLo

Olen hyvä neuvomaan toisia heidän ongelmissaan. Etenkin jälkikäteen. Olen elementissäni kun toiset mokaavat ja pääsen ensimmäisenä huomauttamaan asiasta. Nyt olen hankkinut oman elämän! Ja tässä kerron, kuinka sen käytän.

perjantaina, marraskuuta 26, 2004

Ab-so-fucking-lutely sad!

Päätin olla kommentoimatta niinkin tarpeetonta asiaa kuin Sinkkuelämää -sarjan päättymistä. Tässä nyt kuitenkin olen kommentoimassa sitä. Että kurjaahan se oli. Ja samalla ihmettelen, kuinka yksi televisiosarja voi jättää näin tyhjän olon. Tuotantotiimi voi onnitella itseään hyvin onnistuneesta katsojakunnan koukuttamisesta.

Onneksi pyörin piireissä, joissa television katsominen on sallittua hupia. Julkisesti sitä ei kai saisi tunnustaa. Jos esimerkiksi pääsisin kuvan kanssa Helsingin sanomien katugalluppiin kertomaan katselutottumuksistani, kuuluisi minun sanoa: "Meillä ei juuri televisiota katsota, vain tarkoin valittuja lastenohjelmia, uutisia sekä korkealaatuisia dokumentteja, joita muuten tulee aivan liian vähän…" tai "Televisio on meillä vain nauhoitteiden katselemista varten, oopperaa, henkilökuvia, mustavalkoisia klassikkofilmejä…" Varmaankin maailma pelastuisi ilma televisiota ja televisiottoman elämäntavan valinneet ihmiset ovat hypänneet jo evoluution seuraavalle portaalle, mutta ihan oikeasti, kyllä sitä voi olla koukussa televisioon vaikka olisi omakin elämä.

"Onnenpäivät" oli ensimmäinen sarja, johon muistan kokeneeni voimakasta kiintymystä. Muistatteko Fonzien, Richien, kellohameet, hampurilaisbaarin ja Cunninghamin ymmärtäväisen, aina hymyilevän perheen? Fonzie oli niin ihana ja paha poika, että punastelin häntä katsoessani, eikä umpisokeroitu juoni tuntunut ollenkaan epäuskottavalta noina teinivuosina. Ohjelma tuli lauantaisin ja ennen sitä oli siivottava ja haettava viikkorahoilla pussillinen merkkareita, niitä aitoja oikeita Merirosvorahoja, joita ei enää turvallisuussyistä saa myydä. Tai vaihtoehtoisesti Pennin Nalleja, pennin maksaneita nallenamuja. Kai ne olivat itsellekin jonkinlaisia onnenpäiviä.

Seuraavaksi tuli "Miami Vice". Uusintoja katsoessa on vaikea muistaa, kuinka vauhdikkaalta ja erilaiselta sarja tuntui kun sen näki ensimmäisen kerran aikuistumisen kynnyksellä. Se oli sitä aikaa, kun eräs poikaystävistä permanenttasi säännöllisesti hiuksiaan ja toinen kulki harmaissa sämpylöissä. Ja molemmat tuntuivat silti ihan normaaleilta ihmisiltä. Uudennihkeä ajokortti taskussa cruisailin vanhalla Datsunillani opiskelukaupungin sivukujilla kuin Sony avoautollaan Miamissa ja kerran viikossa hiljennyin television ääreen imemään uusia vaikutteita suuresta maailmasta.

"Hill Street Bluesin" matkaan pääsin toisella esityskierroksella. Kaurismäet oli jo katsottu ja karun rumuuden kauneus vähitellen avautunut. Vanhoista sarjoista tämä on varmasti ainoa, joka kestäisi vielä yhden katsomiskerran.

En aio hienovaraisesti unohtaa suuria suomalaissarjoja, vaikka ne liitettiinkin kansan syviin riveihin, maalaistorppien kamarinnurkissa hehkuviin vastaanottimiin. Kyllä, "Metsolat" ja "Puhtaat valkeat lakanat" tuli seurattua uskollisesti jakso jaksolta. Vauhti oli hieman toista kuin nykyisissä sarjoissa, mutta niin oli aikakin. Moni oli vielä laman jäljiltä vereslihalla ja tuttu maalaismiljöö ja lähimenneisyyden selviytymistarina toi pientä lohtua omaan arkeen.

"Sinkkuelämää" on siis viimeinen historiaan siirtynyt riippuvuutta aiheuttanut televisiosarja. En osannut samaistua keneenkään roolihahmoista, mutta naisnäkökulma oli hersyvä. Erityisesti nautin kertoessani miehelle, kuinka tapaamiset hänen kavereidensa vaimojen kanssa ovat aivan vastaavia… paitsi etteivät puheenaiheemme noin kesyjä ole.

Jäljelle jäi vielä kaksi seurattavaa televisiosarjaa. "Teho-osasto" on aivan ehdoton. Joka kerta sitä katsoessani päätän lukea itseni lääkäriksi ja pelastaa puoli maailmaa. Toistaiseksi tuo on jäänyt vielä tekemättä. En ole aivan vakuuttunut, että meno Äänekosken päivystyksessä olisi yhtä hektistä. "Sopranos" toimii perheessämme vastakkaisilla tavoilla. Mies toivoo voivansa tulla töistä kotiin yhtä monen tankotytön kautta kuin Tony ja pystyvänsä hukuttamaan huolensa hänen tavoin betonikengissä Kymijokeen. Minä taas arvostan kunniallista perhe-elämää viikko viikolta enemmän.

tiistaina, marraskuuta 23, 2004

Tosiasioita joulusta

Aivan ensimmäiseksi haluan painottaa, etten todellakaan ole ns. jouluihminen. Jos vallassani olisi, muuttaisin nykyisen joukkohysterian palkalliseksi vapaaviikonlopuksi, johon kuuluisi lakisääteinen rauhoittuminen kynttilänvalon, marmelaadin ja läheisten seurassa. Lipeäkalan ja lanttulaatikon nauttimisen kieltäisin julkisissa tiloissa sekä asuintalojen parvekkeilla.

Voisin luoda loputtoman listan uusista joulunviettosäännöistä, mutta koska niillä ei tulisi olemaan käytännön vaikutusta ja koska niitäkin tulisi vastustamaan vähintään yhtä suuri joukko ihmisiä kuin nykyisiäkin, jätän sen tekemättä. Joulu vain tulee joka vuosi ja se on hyväksyttävä. Etenkin kun on lapsia. Etenkin kun ei ole riittävästi rahaa karata Xianhuun joulua pakoon. Ja koska karkuun lähteminen olisi raukkamaista ja lapsellista.

Jouluun on suhtauduttava kuin synnytykseen. Se ei ole kivutonta, mutta siitä selviää hengissä. Se on naisten ja lasten tapahtuma, jossa miehet tuntevat olevansa hiukan tiellä ja mieluiten senkin ajan olisivat kaveriporukan kanssa vetämässä päätään täyteen. Joulun jälkeen on vatsa kipeä ja hiukan tyhjä olo. Mutta hyvällä valmentautumisella kokemusta voi jälkeenpäin muistella positiivisella mielellä.

Valmistautuminen jouluun on hyvä aloittaa ajoissa. Mieluiten jo edellisen joulun alennusmyynneissä. Silloin on vielä hyvässä muistissa, mitä petyneet pakettien aukaisijat olisivat oikeasti halunneet saada lahjaksi ja tavara kaupoissa on halpaa. Pitkin vuotta kannattaa katsella sillä silmällä kirpputoreja, tyhjennysmyyntejä ja konkurssipesien huutokauppoja. Ulkomaanmatkat voi hyödyntää paketoimalla pienet Eiffel-tornit ja paikalliset nahkakäsityöt joulupaperiin. Tuliaiset ja joululahjat, kaksi kärpästä samalla iskulla.

Maallisen joulun kaksi suurinta ongelmaa ovat: Mitä antaisin lahjaksi. Ja minne piilottaisin lahjat.

Elokuun lopulle saakka lahjoja ei tarvitse erikseen piilotella. Jopa lapsiperheissä ne "mitä lie paketit..." voivat lojua vaikka kirjahyllyn päällä. Kiinnostus tunnistamattomiin, kolahteleviin ja oudoissa paikoissa lojuviin laatikoihin herää vasta vuoden viimeisellä kolmanneksella. Hyväksi koettuja piilopaikkoja ovat esim. pyykkikori, paperijätelaatikko, vanhojen koulukirjojen säilytyspaikka, siivouskomero, pakastin (vain pehmeille paketeille), pyyhkeillä oikeaan muotoon pehmustettu ja mielellään pesty multasäkki ( suurille paketeille) tai lattian ja alalaatikostojen välinen sokkelitila. Vanhojen sukkahousujen lahkeisiin pujoteltuja lahjoja voi kätevästi ripustaa esim. käyttämättömiin hormeihin, henkarikaappien takaseinille tai rehevien viherkasvien peittoon. Eteisen nurkassa vuosikausia lojunut suuri tonttukuvioinen laatikko, jossa lukee isosti JOULULAHJOJA, on liian ilmeinen paikka lahjojen piilotukselle. Sinne ei kukaan vilkaise. Ajankuluksi kannattaa vielä adventin aattona paketoida taidokkaasti kilon kauraryynipaketteja ja raamattuja joulupaperiin ja "piilottaa" nämä sänkyjen alle ja kaappien ylähyllyille. Voin luvata lasten muuttuvan lahjat löydettyään epätoivoisen kilteiksi.

Lahjassa tärkeämpää on ajatus kuin sisältö. Ja itse tehdyt lahjat ovat arvokkaampia kuin kaupasta ostetut. Uskokoon ken uskaltaa. Ei ehkä myöskään kannata uskoa "ei minulle mitään tarvitse" tai "vietetään me aikuiset ihmiset tänä vuonna lahjaton joulu" lausahduksia. Sitä on aattoyönä kulunut eräskin litra bensaa herkkäuskoisten suhatessa ympäri maakuntaa sitä ainoaa auki olevaa yöhuoltamoa ja viimehetken lahjaa etsien.

Lahjalistan laadinta on hankalaa puuhaa, mutta käytännössä se menee näin. Mies sanoo ettei häntä tarvitse lahjoa ja ostan hänelle kirjan, jonka itse haluan lukea. Ostan myös sukkia tai kalsareita, siitä riippuen kummat ovat tänä vuonna kuluneet reikäisempään kuntoon. Lapsille haluan ostaa kehittäviä leluja, urheiluvälineitä ja soittimia. Ne ovat kuitenkin niin kalliita, että tyydyn pyjamiin ja toivon, että suku muistaa heitä kovilla paketeilla. Suvun ja tuttavien lapsille kääräistään pakettiin lahjoja, joita he eivät vanhemmiltaan saa. Sormivärejä, vesipyssyjä, vilkkuvia ja ulvovia avaruusraketteja, tuhannen pikkuosan tee-se-itse korusettejä, muovailuvahaa, hattarakoneita... Appivanhemmille haluan lahjoittaa Viagraa ja ruotsinristeilyn, saisivat hetkeksi muuta ajateltavaa kuin meidän perhe-elämämme. Mies suutahtaa ajatuksesta, siispä appivanhemmat saavat jälleen seinäkalenterin, jossa on kuvia Saimaalta ja Kolilta. Omille vanhemmilleni lahjoitan neljä kappaletta elokuvalippuja, toivottavasti ymmärtävät viettää niillä lapsenlastensa kanssa hauskan illan. Sisarukset ovat hankalimpia lahjottavia. He vittuilevat avoimesti saamistaan kukkavaaseista ja kehystämättömistä nelivärijulisteista ja antavat vielä samalla mitalla takaisin käärimällä paperiin Tiimarin posliinieläimiä ja pahkaveistoksia. Sisaruksille on pakko keksiä jotain kunnollista. Vaikka Marimekkoa. Viinaa niille ei voi antaa, sen verran juoppoja ovat. Kavereille kyllä uskaltaa vinkkupulloja ostaa. Samanlaiset pullot yleensä joulunaluspäivinä hymyillen vaihdamme. Vielä kun naapurin mummolle vie kahvipaketin ja kaukaisempaa sukua muistaa joulukortilla, on lahjastressi ohitettu.

Kolmekymmentäyksi yötä jäljellä...

lauantaina, marraskuuta 20, 2004

Kesäkauden päätös

Ulkotöiden kesäkauden päätöksenä voinee pitää sitä, kun mies työnsi radion talvisäilöön vajan taakse. Naapureiden ilona pihalla kesän soinut ruskea Taunus on miehen käsitys nyt niin muodikkaasta retro-tyylistä. Tuo ruosteen kukittama "projekti" ei ole vuosiin liikahtanut kuin lihasvoimalla, mutta 80-luvun grammari, bassokajarit ja turbobuusteri ulvahtavat vielä hyvin. Radio Suomi ja Peer Gynt kuuluivat ruohonleikkuunkin yli.

Vanhat puutarhakalusteet on poltettu roskanuotiolla, talvella kun on aikaa nikkaroida uudet. Ja grilli on siirretty autotalliin käryämään, saunamakkarat ne on saatava talvellakin. Sadevesiastiasta mies tyhjensi sataviisikymmentä litraa vettä keskelle pihaa. Teki sen kahdeksan asteen pakkasella ja kieltämättä, hieno luistinrata siitä tulikin. Ihmetteli ääneen yllättävää talven tuloa ja koetti totutella ajatukseen, että marjapensaiden paakkutaimet jäävät nyt kasvimaan viereen. Niitä oli ennen maan jäätymistä siirrelty tontin kulmalta toiselle kulloisenkin perheneuvottelun voittajan näkemyksen mukaan.

Ennen lumityökauden alkamista voi hetkeksi vaikka istahtaa sohvalle ja opettaa kolmivuotiaalle Kimblen pelaamista. Alkuvaiheen tupakkalakko antaa oman lisävärinsä maailman ärsyttävimmälle pelille. Tai voi kerrankin viettää laatuaikaa koko perheen kanssa marketeissa kierrellen. Mies onkin mitä mainiointa kauppaseuraa. Sen harvan kerran kun olemme yhdessä liikkeellä, hän ostelee minulle ja lapsille kaikkea pientä ja tarpeellista, joskus hiukan hintavampaakin. Totuus muistuu mieleen vasta kassalla. "Kappas, ei tullutkaan tarpeeksi käteistä mukaan, et vaimo laittasi Visalle näitä ostoksia, kyllä minä sitten maksan..."

torstaina, marraskuuta 18, 2004

Kahvia ja pullaa. Minä tarjoan!

Blogin keski-ikä on yhdeksän kuukautta. Näin tiesi kertoa melko asiallinen artikkeli kaupparyhmän ilmaislehdessä viime keväänä. Tässä ollaan siis keski-ikäisiä, blogillisesti ainakin.

Olen yllättynyt, että olen päässyt tänne saakka. Itseni kanssa eläessä olen jo oppinut, että uudet asiat jaksavat innostaa parista viikosta pariin kuukauteen. Bloggaus on ollut positiivinen poikkeus. Hyvin ristiriitaisia tuntemuksia tämä on kuitenkin herättänyt.

Aluksi koin mahtavia onnistumisen tunteita, kun näinkin alkeellisilla tietokonetaidoilla sain ääneni kuuluviin virtuaalimaailmassa. Visuaalinen ilme olisi kyllä aivan jotain muuta, jos osaisin toteuttaa oman näkemykseni kauniista blogista. Mutta tähän on tyytyminen ja kumarrettava vain kiitollisena nörtti-insinööreille jo tästäkin mahdollisuudesta.

En käytä nettiä kovinkaan paljon ja suhtaudun siihen varmaan liian juhlallisesti. Olen usein pohtinut, olenko oikeutettu käyttämään julkista tilaa ilman selkeää tavoitetta. Minulla ei ole ideologiaa, jota haluaisin julistaa maailmalle. Minulla ei ole mitään uutta sanottavaa, jota ei olisi jo moneen kertaan ihmiskunnan historiassa käyty läpi. Sujuvasanaisia, teräviä blogeja lukiessani olen todennut, ettei kouluaikojen ysin ainekirjoitus vielä takaa laatua. Huono itsetunto onneksi kohentuu ikävuosien karttuessa, armoton itsekritiikki vain ei päästä otteestaan.

On imartelevaa huomata, että minulla on lukijoita! Ykkösellä alkava sijoitus Top-listalla ei ole huono lähes tuhannen blogin joukossa. Olen koettanut rehellisesti pohtia, kirjoitanko enemmän kuvitteelliselle lukijalleni vai itselleni.

Ensimmäiset tarinani kirjoitin jo ennen kouluikää. Pöytälaatikkoon on kertynyt liuskoja ja vihkoja melkoinen kasa. Perheen kasvaessa ja oman ajan vähentyessä kirjoittaminen muuttui kausittaiseksi terapiaksi, pahan olon purkamiseksi. Blogi on ollut vuosiin ensimmäinen kerta, kun kirjoitan muutenkin kuin itku kurkussa maailman hajotessa ympäriltä. Mitään näin positiivista en olisi saanut aikaan ilman teitä lukijoita. Vaikka jokatapauksessa kirjoittaisin, pelkästään itselle kirjoittaminen on hyvin erilaista. Blogi on minulle jonkinlainen ystävän korvike. En oikeasti voi soittaa kenellekään halutessani pohtia esimerkiksi sitä, asuuko pullatehtaan huumaavan tuoksun vaikutuspiirissä keskimääräistä lihavampaa väkeä. Täällä se onnistuu.

Muutama viikko sitten blogini ponnahti listalla sata sijaa ylemmäs. Kun eräänä päivänä piipahdin katsomassa sijoitustani, en löytänyt itseäni kahdensadan listalta. Enkä kolmensadan. Enkä neljänsadan. Uskoin minulle tuntemattomaan tietokonevirheeseen, joka on deletoinut blogini näkymättömiin. Ei siis tullut mieleenkään kelata listaa ylöspäin. No, toki löysin myöhemmin itseni. Säikähdin. Apua, joku todella lukee tätä! Ja menin päiviksi aivan lukkoon.

Tämä on myös suuri salaisuuteni. Lopettaisin todennäköisesti sillä hetkellä, kun ensimmäinen ihminen osaisi yhdistää blogini minuun. En tosin pidä riskiä kovin suurena. Lähipiirini yhdistäisi todennäköisesti sanan "blogi" sähköliitäntöihin tai uppopaistamisen erikoissanastoon. Ja vaikka elämä tuntuu joskus kovin kiireiseltä, aina on löytynyt päiväuniaika tai aamuyön hetki, jolloin olen ehtinyt puolisalaa istahtaa koneen ääreen.

Epäsosiaalisuuteni tulee esiin täälläkin. En ole vielä linkittänyt tai kommentoinut muita kirjoittajia, vaikka satunnaisesti blogimaailman kuulumisia seuraankin. Tosielämässä onnistun aina tahattomasti provosoimaan ihmisiä, haluan säästää teidät siltä. Sitäpaitsi monen blogin akateeminen tuoksahdus saa tavallisen duunarin pitämään suunsa supussa ja tyydyn vain hiljaa seuraamaan tapahtumia takarivistä. Oma Pamauskin on vielä tekemättä. Ei siksi, etteikö mielenkiintoista luettavaa löytyisi, vaan enemmänkin pelosta, että jokin mainio tuotos jäisi huomioimatta. Se olisi anteeksiantamattoman epäkohteliasta. Samalla pysyn toki neutraalina itselleni, en kerää haamupisteitä omaan sijoitukseeni. Virran vietävänä on hyvä olla.

Kiitos kaikille tänne saakka jaksaneille, niin ensikertalaisille kuin konkareillekin. Kun lähimarketissa seuraavan kerran on kahvia ja pullaa, niin olkaa hyvä ja käykää ottamassa. Minä tarjoan!

tiistaina, marraskuuta 16, 2004

kirjoja ja Kirjoja

Onnistuin lukemaan peräkkäin Katja Kallion "Tyypit" ja Kurt Vonnegutin "Teurastamo 5". Todellakin, molemmat ovat kirjoja. Luokiteltu suomenkieliseksi kertomakirjallisuudeksi. Kovakantisia. Esittely liepeissä. Molempien tekijät merkitsevät veroilmoitukseen ammatikseen kirjailija. Ja kuitenkin ne olivat niin erilaisia.

"Tyypit" luettuani jäin pyörittelemään kirjaa kädessäni. Koetin keksiä edes yhden hyvän syyn, miksi se oli kirjoitettu. Höyhenenkeveä ja maustamaton voivat olla hyviä laatusanoja jos mainostetaan terveyssiteitä tai vauvanruokaa. Kirjaa ne eivät juuri imartele. Blogina nämä pienet kirjoitukset olisivat varmaan toimineet, painetussa muodossa jäi hyvin turhautunut tunnelma; pitikö tähänkin tuhlata energiaansa. No, taidan olla vain kohderyhmään kuulumaton yli-ikäinen henkilö, joka on kuullut nämä kliseet liian monta kertaa. Kirjasta voi toki olla toistakin mieltä.

"Teurastamo 5" iski syvälle ja lujaa heti alkusivuilta lähtien. Hömppäkirjallisuuteen erikoistuneena esittely monitasoisesta romaanista, jossa liikutaan niin sodassa, ulkoavaruudessa kuin tavallisessa luuserin arjessakin, ei suuremmin innoittanut. Päätin kuitenkin lunastaa uudenvuoden lupaukseni lukemalla yhden klassikkoromaanin. Yllätys oli melkoinen. Keltainen kirjasto ja kuuluisa sukunimi ovat tarkoittaneet minulle lähinnä pönäkkää, vaikeaselkoista, hidasta tekstiä, johon on turha tarttua ilman alempaa korkeakoulututkintoa. Irwingiä ja Steinbeckiä pidin pakollisina poikkeuksina. Nolona tunnustan erehtyneeni. Toki hyvä kirja on aiemminkin pelastanut päiväni, mutta tämä tarina jaksoi hymyilyttää viikon verran. Olenkohan lopultakin siirtymässä dekkarihyllyltä seuraavalle tasolle?

perjantaina, marraskuuta 12, 2004

Kirjoittamattomia sääntöjä

Maaseudulle muuttaessani tiesin joutuvani tiukemman sosiaalisen kontrollin alle kuin mihin kaupungissa olin tottunut. En ollut siitä huolissani, minullehan on melkoisen sama, mitä ihmiset elämästäni ajattelevat. Hyvin nopeasti kuitenkin opin sanattoman viestinnän mahdin ja löysin kyläyhteisön rinnakkaistodellisuuden, kirjoittamattomien sääntöjen viidakon.

Muutamassa viikossa ympäristö oli luokitellut meidät melko tavallisiksi, alempaan keskiluokkaan kuuluviksi työtä tekeviksi ihmisiksi. Tämä leima otsassamme tulemme elämään ja kuolemaan. Sosiaalinen lasku toki on mahdollista, jos joudumme työttömiksi tai kellaristamme löytyy puolitoista kiloa amfetamiinia. Sosiaalinen nousu on mahdotonta. Vaikka minusta tulisi Suomen seuraava presidentti, kylällä olisin edelleen se alempaan keskiluokkaan kuuluva, melko tavallinen työtä tekevä ihminen.

Kylän sosiaalisen vakauden säilyttämiseksi on tärkeää, että jokainen tietää paikkansa ja pysyy kiltisti hänelle luodussa lokerossa. Pari kylähullua sallitaan välttämättöminä vastavoimina. He ylittävät kaikki soveliaisuuden rajat ja saavat kyläyhteisön tuntemaan itsensä hyvin vahvaksi ja suvaitsevaiseksi tällaistenkin yksilöiden saadessa luvan kuulua joukkoon.

Uudet tulokkaat koulutetaan aluksi lempeästi ja tehokkaasti, myöhemmin vain tehokkaasti. Oikea käytös tuo hyväksyntää, kyläilykutsuja ja lämpimiä omenapiirakoita. Vääristä valinnoista seuraa sosiaalinen hiljaisuus ja kylän tuottamien palveluiden yllättävä hidastuminen tai peräti loppuminen. Tulokasta tuupitaan kohti lokeroaan pieniä erheitä ymmärtäen, virheistä ei rangaista muutamaa viikkoa kauempaa. Ellei oppi mene perille, keinot kovenevat. Lapsen koulumenestys voi notkahtaa, lähisuvun ainoa talousrikollinen kaivetaan puheenaiheeksi, auto aurataan kioskikäynnillä aina kinoksen sisään.

Jokainen kyläyhteisö on erilainen. Meidän kylällä on esimerkiksi hyvä muistaa, että tyhjiä olutpulloja ei sovi palauttaa lähikauppaan. Lähikaupasta voi ostaa olutta. Kassalla keskustellaan silloin hymyillen raskaista pihatöistä ja saunomaan tulevista kaupunkilaisystävistä. Jos erehdyt tulemaan lähikauppaan tyhjien pullojen kanssa kukaan ei enää hymyile. Puolityhjässä kaupassa voi tuntea kymmenien silmäparien tuijotuksen selässään työntäessään pulloja keskimääräistä äänekkäämpään palautusautomaattiin. Kun käännyt, ketään ei näy, mutta tiedät kaikkien ajattelevan: JUOPPO. Tyhjät puollot palautetaan pikkukaupungin laidalla olevaan Markettiin. Siellä pullonpalautusjonossa tapaat muita kyläläisiä. Siellä hymyillään, salaliittolaisten hyväntahtoista, luottamuksellista hymyä.

Kylällä on kaksi kampaajaa. Minun annettiin suopeasti ymmärtää, että voin käyttää samaa jolla pankkitoimihenkilöt ja päiväkodin johtajatar käyvät. Itse asiassa kampaajan puhelinnumero ja tutustumiskäynnin aika toimitettiin suoraan kotiovelleni. Toisesta kampaajasta kuulin vasta kuukausien kuluttua. Hän on punatukkainen, antaa eläkeläisille alennusta ja antaa luotettavien lähteiden mukaan paljon muutakin kampaamonsa takahuoneessa.

Takseja on niitäkin kylällä kaksi kappaletta. Samanlaisia uudehkoja Mersuja samanikäisillä leppoisan oloisilla miehillä. Toista ajaa ison talon isännän aikamiespoika. Hänen kyydillään tehdään kaikki kaupunki- ja lääkärireissut. Sen toisen pirssin omistaa kylälle kaksikymmentä vuotta sitten naitu mies, eikä sillä kyydillä kulje kuin sosiaalitoimiston litteran käyttäjät. Naapuriston emäntä joutui siihen kyytiin viime talven lumimyrskyn aikaan ja sitä jaksettiin kylällä kauhistella monta viikkoa.

Rantalan rouvan vuotuisessa taidenäyttelyssä sivukirjastossa on ehdottomasti käytävä. Hera Rantala istuu kunnanhallituksessa ja navetasta löytyy kahdeksankymmentä lypsävää. Nimi on löydyttävä vieraskirjasta. Kylällä kiertävästä listasta nimeä ei saa löytyä. Siinä vaaditaan pikatien vieressä olevan ladon muuttamista kesätaideladoksi. Sinne tuotaisiin kaupungista abstraktia taidetta. Rantalan rouvan oranssi kissankello on rajuinta, mitä kylän taidepiirit sietävät.

Kylän tietotoimistossa, kioskilla, on käytävä pari kertaa viikossa hakemassa maitoa. ( Maidon menekki on siellä yllättäen suurempi kuin lähikaupassa.) Kioskilla voi päivittää oman menestymisensä paikallisessa hierarkiassa ja kuulla uusimmat sallitut mielipiteen. Vaikka kylällä ei esiinny minkäänlaista toisten asioihin puuttumista eikä selän takana juoruamista, ei kioskin ovesta kannata astua sisään huudahtaen: "Terve, tulin kuuntelemaan, mitä meille tänään kuuluu!". Ensikertalaisena selvisin tuosta kolmella viikolla.

Lista käyttäytymissäännöistä on pitkä. Ja mikä parasta… joka viikko opin jotain uutta!

keskiviikkona, marraskuuta 10, 2004

Ajomatka

Työmatkalla, moottoritien vasemmalla kaistalla, tuli yhtäkkiä hirvittävä olo. Olin lähtenyt kotoa ovet paukkuen; riidellyt miehen kanssa, itkettänyt tokaluokkalaisen. Mitä jos, ajattelin rekkajonoa ohittaessani, tämä olisikin viimeinen matkani. Millaiset viimehetken muistot olisinkaan perheelleni jättänyt.

Teki mieli ajaa lähimmälle levähdyspaikalle, soittaa ja pyytää anteeksi. Tai laittaa ainakin tekstiviesti. En kuitankaan uskaltanut, sillä se jos mikä tuntui huonolta enteeltä. Pystyin elävästi kuvittelemaan, kuinka mieheni kertoisi muistotilaisuudessani uudestaan ja uudestaan: "aivan varmasti aavisti onnettomuuden... ei se koskaan soittanut työmatkalta... pysähtyi vartavasten pyytämään anteeksi, ettei jäisi selvittämättömiä asioita meidän välille... kyllä se aavisti...".

Puristin rattia rystyset valkeina ja huomasin ajavani jo vaarallista alinopeutta. Mieleeni pulpahteli asioita, jotka olivat minulle tärkeitä. Ihmisiä, paikkoja, tapahtumia. Onko tämä se elokuva, joka näytetään ennenkuin filmi lopullisesti katkeaa?

Aikanaan pääsin perille, ehjänä ja helpottuneena. En tiedä, mikä tarkoitus ajomatkallani oli, mutta maailma on sen jälkeen näyttänyt hiukan erilaiselta. Ei ole itsestään selvää, että ole juuri tässä ja nyt, terveenä ja hyvinvoivana. Ei ole itsestään selvää, että rinnallani on elämänkumppani tai että lapseni syntyivät kymmenen pisteen lapsina. Työ, ystävät, koti, kaiken voi menettää hetkessä. Mutta niin kauan kun elämässä on hyviä asioita, niistä on nautittava. Juuri nyt!

( Ja kyllä, soitin kotiin ja pyysin anteeksi.)

maanantaina, marraskuuta 08, 2004

Viisipilkkuseitsemän miljoonaa...

Joku onnellinen henkilö on tänään kertarysäyksellä 5,7 miljoonaa euroa rikkaampi. Onneksi se en ole minä. Aavistelin, ettei lottoaminen ole lajini, kun aikoinaan rivejä täytellessäni toivoin, ettei vain tulisi voitettua liikaa rahaa. Paransin todennäköisyyttä olla joutumatta loton jättipotin uhriksi jättämällä veikkaustositteet palauttamatta. Tuo taktiikka on toiminut aukottomasti jo useamman vuoden ajan. Ei lisäraha tähänkään konkurssiin olisi pahitteeksi, mutta saisiko tuollaista summaa elämänsä aikana laitettua sileäksi?

Lottovoittajana...
... ostaisin miehelle 42 tuumaisen plasmatelevision kaikilla kotiteatteriherkuilla.
... ja uuden sohvan, jolta televisiota kelpaisi katsella. Ei muuten, mutta vanhan päälyskangas on jo kulunut puhki.
... saattaisin lyhentää asuntolainaa hieman etuajassa, vaikka menettäisinkin korkojen vähennysoikeudesta koituvan hyödyn.
... töissä kävisin enää puolipäiväisenä, jonkinlainen kosketus raadantaan on säilytettävä jo mielenterveyden vuoksi.
... työkavereille voisi pullakahvit tarjota, tai teatteriliput, vaikka vähän tolloja ovatkin.
... tarhatädeille ja opettajille tarjoaisin kakkukahvit ja teatteriliput, heidän vastuullaan on elämäni tärkeimmät asiat, joita ei rahassa voi mitata.
... autoa en vaihtaisi. Ruma ja pienihän nykyinen on, mutta pyyhkijät, CD-soitin ja jarrut toimivat. Se riittää.
... kauppakassiksi tosin voisi viisysi DeSoton tai Cadillacin hankkia.
... ostaisin kesämökin Pohjois-Italiasta ja toisen Puumalasta.
...lapsille ostaisin uusia, ehjiä sukkia.
... itselle ostaisin untuvatakin, kun nykyisen pesin piloille. Ja Eppu Normaalin ja Nightwishin uusimmat levyt.
... Helsingistä hankkisin muutaman asunnon suvun opiskeleville lapsille pilkkahintaan vuokrattaviksi.
... tilaisin siivoajan kotiini, mutta vain kerran kuussa, ettei arki unohtuisi.
... maailmaa voisi kierrellä kaikessa rauhassa, muutamaksi vuodeksi uusia, näkemättömiä paikkojakin riittäisi.

Näistä haaveista jo ymmärtää, että lottovoittorahoille löytyy parempiakin koteja kuin minun pihi lompakkoni. Mielikuvituksettomampia tapoja miljoonien hukkaamiseen tuskin olisi. Toivottavasti oikeasta voittajasta kehkeytyy suurlahjoittaja, avaruusmatkailija, säätiöiden perustaja, seurapiirinousukas, katulasten pelastaja... koko rahan edestä!




lauantaina, marraskuuta 06, 2004

Selityksen makua

Selityksiä minulta löytyy joka lähtöön.

Työtoveri kertoo, että on juuri soittanut Pölläselle, joka on luvannut lopultakin tulla kiinnittämään viikon verran lattialla maanneen lavuaarin paikoilleen. Kysyn, eikö kuitenkin ensin kannattaisi soittaa Pölläselle ja kysyä, jos hän kiinnittäisi lavuaarin. Tajuttuani tilanteen selitän kuinka lapsi on korvatulehduskierteessä ja käytännössä olen valvonut kolme vuorokautta putkeen.

Lähden töistä kaksi tuntia liian aikaisin. Lyön tavarat kasaan ja ilmoitan että eiköhän se riittänyt tälle päivälle. Teen sen niin vakuuttavasti, ettei kukaan puutu asiaan. Vasta tarhassa huomaan virheeni, kun tarhatäti ihmettelee aikaista saapumistani. Hän on juuri laittanut lapseni päiväunille. Seuraavana päivänä töissä selitän tupakkalakon sekoittaneen pääni.

Lähden rautakauppaan ostamaan kirkkaankeltaista Miranolia. Ensimmäinen purkki jonka näen maaliosastolla on Ferrexiä ja haluan sitä keltaisena. Myyjiä hymyilyttää, kun kivenkovaa väitän kirkkaankeltaisen Ferrexin loppuneen kesken vaatekaapin oven maalauksen. Jupisten ostan purkin mustaa Ferrexiä. Kotona mies huutaa ja haukkuu idiootiksi. Puolustelen ajatuksen harhailua muuttostressillä.

Vietän vapaapäivän kolmevuotiaan kanssa. Ajamme autolla tunnin Korkeasaareen. Parkkipaikalla tajuan pojan olevan liikkeellä ilman kenkiä. Huomaan selittäväni moneen kertaan kovaäänisesti täysin vieraille ihmisille toipuvani juuri flunssasta ja puolikuntoisena vielä unohtelevan asioita. Kolmevuotias kiukuttelee vetokärryissä äitinsä lapaset jaloissa.

Kuinka fiksusta ja rauhallisesta ihmisestä tuli tällainen selittelijä? Eikö sitä fiksua ja rauhallista ihmistä ole koskaan ollut olemassakaan muualla kuin omassa mielikuvituksessani? Ehkäpä kouluaikoina luokkani kermaan kuuluva tyttö olikin oikeassa sähähtäessään minulle: "Sä olet säälittävä koheltaja!". Pellen rooli on raskas, mutta jokaisessa yhteisössä jonkun on se vedettävä läpi.

Pääsisin paljon helpommalla, jos vastaisuudessa selittelisin vain normaaleja päiviäni, niitä harvoja, kun kaikki on sujunut ongelmitta. Stressaantuisin vähemmän, jos uskaltaisin tunnustaa olevani oikeasti koheltaja. Se, joka meikkaa harvoin ja silloinkin muistaa maalata vain toisen silmän. Se, joka ei huomaa puseron olevan väärinpäin päällä. Se, joka yllättyy aina puhelimen soidessa, ja vastaa vain haloo, koska ei muista onko töissä, kotona, vai ollenkaan tavoitettavissa, vastaisiko nimellä, tittelillä, numerolla vai sanoisiko vain "äiti puhelimessa". Se, joka ei osaa luetella presidenttejä ja luulee Ranskan Rivieran sijaitsevn Espanjassa, eikä silti pidä kahvipöydässä suutaan kiinni.

On vain niin mukavaa kuvitella olevansa tasapainoinen, vakavasti otettava henkilö.

torstaina, marraskuuta 04, 2004

Delirium

Olo on hyvin erikoinen. Kolme vuorokautta ilman nikotiinia ja kärsin deliriumista.

Näkökenttäni laidalla on vilkasta. Outoja eläimiä, hyökkääviä varjoja. Ne häviävät kun kohdistan katseeni niihin. Tuskanhiki kastelee vaatteeni märiksi. Kuumien aaltojen jälkeen vapisen horkassa. Pelottaa. Jos huominen ei tulekaan, jos en muista kuinka autolla ajetaan, jos kukaan ei enää tunne minua. Herään unesta selittämättömään pakokauhuun. Irtaudun ruumiistanin. Näen itseni kuivaavan tiskipöydän, ottavan kirjan ja istuvan sohvalle. Henkeni käy vielä kerran parvekkeella tupakalla, sulautuu sitten ruumiiseen uteliaana kirjan juonesta.

Hapekkaan veren virtaaminen aivoihin luo ihmeellisiä aistimuksia.
Paras merkintä