TumpeLo

Olen hyvä neuvomaan toisia heidän ongelmissaan. Etenkin jälkikäteen. Olen elementissäni kun toiset mokaavat ja pääsen ensimmäisenä huomauttamaan asiasta. Nyt olen hankkinut oman elämän! Ja tässä kerron, kuinka sen käytän.

torstaina, joulukuuta 16, 2004

Joulukuinen vesisade

Onko masentavampaa kuin joulukuinen vesisade? No kenties marraskuinen Korso, olen kerran ajanut ovet lukittuina sen läpi, mutta muuten, tämä ilmasto on ehdoton synkkämielisyyden huippu.

Olen tuntenut itseni tyhjenneeksi ilmapalloksi. Olen itkenyt ja huutanut "mä haluan täältä pois" hiekkalaatikon reunalla kaksiasteisen vaakasuoran vesisateen hakatessa päin naamaa. Olen koko ajan väsynyt, nukuin Sopranosienkin viimeisen jakson ajan kärsien kuulema reippaista ilmavaivoista. Nukkumaan mennessä en saa unta kuin muutaman painajaisen ajaksi ja aamuneljältä olen tuijottamassa umpipimeään metsämaisemaan. Aamuisin kirjoitan itselleni tehtävälistan (käy kaupassa, tee ruokaa, mene töihin, muista hengittää, vaihda sukat, hae lapsi koulusta, katso uutiset...) ja illalla tarkistan, muistinko todella hakea sen lapsen. Olen maannut sohvalla ja katsellut takan reunalla kurkkupurkissa lilluvia aivojani miettien, eikö tuollaisen herneen suojaamiseen olisi riittänyt hieman yksinkertaisempikin pääkoppa. Olen vajonnut kaulaani myöten kaamokseen.

Eilen sain sanottua sen ääneen. Että tämä pimeys masentaa. Se kuullosti hyvältä. Kotiväelle asia ei ollut uutinen. Olivat jo lyöneet keskinäistä pitkävetoa, onko se huhti- vai toukokuu, kun äiti talvimasennuksesta kevätmasennukseen siirtyen hetkeksi normalisoituu ennen loma-ahdistustaan. Minua asia ei naurattanut, mutta huomasin synkkyyteen taipuvaisena tuhlaavani vuoden synkimmät hetket horroksessa viettäen. Päätin lisätä vielä yhden kerraston sadevaatteiden alle ja nauttia muutaman viikon pimeydestä ennen kirvelevän kirkkaiden keväthankien tuloa. Ja vaikka kirkkaanpunainen joulupukki näytti irvokkaalta sateen huuhtelemassa ikkunassa, ripustin sen silti paikoilleen.
Paras merkintä