TumpeLo

Olen hyvä neuvomaan toisia heidän ongelmissaan. Etenkin jälkikäteen. Olen elementissäni kun toiset mokaavat ja pääsen ensimmäisenä huomauttamaan asiasta. Nyt olen hankkinut oman elämän! Ja tässä kerron, kuinka sen käytän.

maanantaina, tammikuuta 31, 2005

EX-CV

Kun aivoilla ei arjen keskellä ole tärkeämpääkään tekemistä, ne naksahtivat muistelemaan entisiä suhteita. Niitä hyvin kaukaisia, osa vain muutaman kuukauden pituisia, jopa platonisia. Kaikki kuitenkin alkoivat ajatuksella, tämä on se oikea. Vaikka yhden kesäheilan sukunimen olen jo unohtanut ja eräästä talvipakkasilla minua lämmittäneestä miehestä en muista kuin hänen Volvo Amazoninsa rekisterinumeron, kaikkien ammatit ovat säilyneet mielessä. Ja tällainen on kokoelmani:

Sähköasentaja (silloin ei tarvinnut kärsiä pikkuvikaisista laitteista tai jatkojohtonipuista sohvan takana). Paperityöläinen (hyvä palkka, mutta kyllä sitä juhlittiinkin). Rekkakuski (Suomi tuli tutuksi Helsingistä Rovaniemelle). Rakennusmies (ruumiillisen työn muokkama upea kroppa). Maatalouslomittaja (auto kieltämättä haisi paskalle, mutta päivisin hänellä oli vapaata, kuten minullakin tuolloin). Kioskimyyjä (pulla ja karamellit eivät koskaan loppuneet). Autonasentaja (hyvin näppäräsorminen). Kitaristi (ei huono hänkään).

Tämä lista kädessä olisikin hyvä kellahtaa psykologin sohvalle. Mikä vikana, kun raha, valta ja korkea yhteiskunnallinen asema ei kiehdo? Ovatko ihmisten kemiat ammateista riippuvaisia? Miksi käänsin selkäni nousujohteiselle tulevaisuudelle, enkä päästänyt Heitä ulko-oveani pidemmälle.

Ekonomi-opiskelija (joi kaksi Sinistä Enkeliä ravintolailtanaan ja kaipaili kotiin teetä keittämään, viikonloput vietti äitinsä luona). Tietotekniikan insinööri (teki minuuttiaikataulun, vuokaavion sekä varasuunnitelmat A, B ja C tulevasta illanvietosta, joka sitten kaatuikin näihin suunnitelmiin). Lääketieteen opiskelija (en kestänyt ajatusta hänen meneillään olleesta gynegologian jaksostaan). Keskisuuren perheyhtiön toimitusjohtaja (niin työkiireinen, ettemme tainneet koskaan tavata viittätoista minuuttia kauempaa). Humanisti-opiskelija (pelasti yksinpuhelullaan maailmaa kolmen tunnin ajan, kunnes lähdin, kenties puhuu vieläkin siinä nurkkapöydässä).

Olisipa mielenkiintoista nähdä, kuinka elämä olisi kuljettanut, jos vaikka tuon ekonomin mukaan olisin lähtenyt. Viilailisinko nyt kynsiäni Grankullassa, olisinko iloinen vankileski vai joutuisinko raatamaan perheen toimeentulon eteen samoin kuin nytkin. Eipä silti, olen täysin tyytyväinen olooni tavallisen suomalaisen sovinistiduunarin rinnalla, joka ei ole koskaan omistanut kravattia, saati tummaa pukua. Noin kokonaisuudessa. Granissa viriketoiminta olisi varmaankin hienostuneempaa, mutta en voi väittää elämäni olevan pitkäveteistä tässäkään vaihtoehdossa.

sunnuntaina, tammikuuta 30, 2005

Viisi minuuttia ajastanne, kiitos!

Osuin viikonloppuna ensimmäisenä liikenneonnettomuuspaikalle. Positiivista tuossa oli se, että vaikka uutta peltiä oli murskaantunu runsaasti, onnettomuudessa mukana olleet selvisivät henkisillä kolhuilla.

Toivoisinkin nyt, että turhanpäiväisen blogilistalla seikkailun sijaan uhraisitte hetken ajastanne perehtymällä liikenneonnettomuuden toimintaohjeisiin . Tilanteet tulevat aina yllättäen eteen, mutta etukäteen tehty ajatusleikki "kuinka toimisin" auttaa silloin, kun tosi on kyseessä. Silloin voit olla se ainoa toimintaan ja selkeään ajatteluun kykenevä henkilö.

Hätäilmoituksen teko numeroon 112 (ilman suuntanumeroa) onnistuu näppäinlukitusta matkapuhelimesta, myös ilman PIN-koodia. Puhelinautomaateista soitto on ilmainen.

Pelottavalta kuullostava peruselvytys on aloitettava rohkeasti ja onnettomuuspaikalla verenvuotoa voi tyrehdyttää hyvinkin epästeriilisti esimerkiksi vaatekappaleilla. Tajuttoman hengitystoimintaa on tarkkailtava ja suojattava hänet kylmettymiseltä.

Äskeinen tapahtuma opetti ainakin sen, kuinka tärkeää muun liikenteen varoittaminen on. Aamuhämärässä mutkan takana odottava kolariauto yllättää ja uudet rysäykset on estettävä nopealla onnettomuuspaikan merkitsemisellä. Varoituskolmio, etenkin näin talvikelillä, on vietävä riittävän kauas.

Päällisin puolin kunnossa oleva onnettomuudessa mukana ollut henkilö saattaa olla shokissa. Hän voi yllättäen käyttäytyä oudosti; juosta muun liikenteen sekaan, sytyttää tupakan bensaa valuvan auton vieressä, riisua talvipakkasessa ulkovaatteensa pois. Vahingoittumattomana selvinnyt kaipaa hänkin koko ajaksi ihmisen vierelleen, mieluiten lämpimään autoon hänen kanssaan istumaan.

Talvella liikenteeseen lähtiessä kannattaa katsoa omaa varustusta. Vaikka suunnitelmissa olisi ajaa ovelta ovelle pikkukengissä ja keveissä pukeissa, voi matkalla tapahtua yllätyksiä. Ulkona tulee nopeasti vilu, olitpa onnettomuusautossa tai auttajana.

Minä-minä -maassa jokainen tietysti on taitava kuljettaja. Muutama ajatus talviliikenteessä kannataisi kuitenkin pitää mielessä.

Luonnollisesti jokaisen autosta löytyy ensiapulaukku sekä turvavyöleikkuri? Hyvä! Ei muuta tällä kertaa.


perjantaina, tammikuuta 28, 2005

Viikonlopun muistilista III

Viikonloppuna on...

... ripustettava verhot ikkunaan.
... opeteltava harjaamaan kieli myös alapuolelta.
... laskettava lasten kanssa pulkalla naapurin pihatien jyrkässä mäessä niin, että se tamppautuu kiiltäväksi. Illalla on mukava katsella uusien verhojen raosta, kuinka naapuri koettaa päästä kitkarenkaillaan pihaansa.
... kannettava puutarhakalusteet sisätiloihin.
... öljyttävä puutarhakalusteet.
... siirrettävä talon kaikki kellot oikeaan aikaan.
... muotoiltava kohtelias tekstiviesti, jolla kieltäydyn koulun vanhempaintoimikunnan jäsenyydestä.
... pestävä mikroaaltouuni. Tokaluokkalainen innostui räjäyttelemään tomaattipohjaista nakkikeittoa välipalakseen.
... ajettava autolla 68 kilometriä. 60 000 kilometrin huolto on maanantaina.
... nostettava lintulauta pystyyn.

torstaina, tammikuuta 27, 2005

Kännykkäkansalaisia

Voi sitä italialaista tyttörukkaa, joka näpytteli tekstiviesteillä sormiinsa niveltulehduksen ja pääsi kansainväliseen uutislevitykseen. Vieroitushoidoksi suosittelisin hänelle työpaikkamme uusteknologista ilmapiiriä.

Kahvihuoneessa työkaveri kävi kuumana. Hänellä oli viikon vanha kännykkä ja nyt jo näyttö pimeänä. Koetti soittaa liikkeeseen takuuehdoista, mutta eihän siitä pimeällä puhelimella mitään tullut. Me valistuneemmat rouvat yritimme ehdottaa, josko akku olisi tyhjentynyt. Mutta ei. Työkaveri vakuutti myös akun olevan uusi ja myyjä oli selkeästi sanonut sen kestävän ainakin puolitoista vuotta. Hiukan hymyillen me rouvat kaivelimme akkulatureita kasseistamme ja opastimme uutta kännykän omistajaa niiden käytössä. Epäillen hän kuunteli meitä, ei hänen miehensäkään kuulema koskaan auton akkua lataile ja hyvin on toiminut vuosikausia, mutta ensimmäisten tolppien vilahtaessa näytössä ilahtui jo suuresti ja kiitteli meitä vuolaasti.

Siitäpä virisi uusi keskustelunaihe kahvipöytään. Pienipalkkaisina naisina jokainen ymmärsimme säästäväisyyden hyveen ja kännykän akku tuntui olevan suosittu säästökohde. Vanhempi rouva kertoi, ettei koskaan soita kännykällään. Hän tiesi, että soittaminen rasittaa puhelimen akkua moninkertaisesti puhelujen vastaanottamiseen verrattuna. Pakolliset yksityispuhelut hän soittaa työpisteensä lankapuhelimesta, hätätilanteissa vapaa-ajallaan saattaa lähettää hyvin lyhyen ja nopean tekstiviestin. Ja mitäpä hänellä, vanhalla rouvalla, enää niin kiireistä asiaa kenellekään olisi, ettei se kirjeellä ehtisi.

Hieman häntä varttuneempi rouva taas tiesi, että puhelimen akku rasittuu sitä enemmän mitä kauemmaksi soitetaan. Hänestä oli täysin loogista, että usean linkkitornin kautta kulkeva viesti tarvitsee enemmän virtaa kuin aivan seinän taakse soitettu puhelu. Hän kehui, ettei ole vielä kertaakaan soittanut kännykällään tyttärelleen Ruotsiin, mutta niinpä vuonna 2001 ostettu akku toimii edelleen kuin uusi.

Kahvihuoneen nuoriso poistui tässä vaiheessa punaisina ja tukahtuneen näköisinä tupakalle. Heiltä jäi kuulematta sen kaikkein varttuneimman rouvan naseva vinkki. Hän ei pidä puhelintaan koskaan päällä. Jos joskus oikein asiaa tulee, hän avaa kännykkänsä ja soittaa pikaisen puhelun. Ja sitten, virta pois. Kun kyselimme, kuinka hänet voisi tavoittaa puhelimella hän hämmästyi aidosti. Ei hänelle enää vuosiin ole kukaan soitellut.

tiistaina, tammikuuta 25, 2005

Kotisiivousta

Tokaluokkalainen tuli tuohtuneena koulusta.
- Kato äiti, mun pitäisi mennä hiihtolomalla kotisiivouskurssille. Ihan tyhmää. En varmaan mene. En!

Hiihtolomalapussa mainostettiin kotisivukurssia. Ei raukka uskalla nyt sinnekään mennä.

perjantaina, tammikuuta 21, 2005

Viikonlopun muistilista II

Viikonloppuna on...

... sulatettava postilaatikon lukko. Hesari repeytyy ikävästi, kun sitä koettaa kalastaa yläkautta pois.
... juotava glögiä. Sitä saa nyt halvalla.
... etsittävä hajuhemmo, Smell Freak. Sellainen on ykköslahja tokaluokkalaisten synttäreillä.
... hankittava uusia juomalaseja. "Keskustelimme" lopultakin miehen kanssa.
... katsottava videolta viimeviikkoinen Diili, Las Vegas ja Tyyliä vai ei.
... hakattava halkoja.
... täytettävä veroilmoitus.
... leivottava (taas) vierasvaraa. Suklaapikkuleipien ja pakastepullien menekistä voisi päätellä meidän ruokkivan koko kylän.
... vaihdettava olohuoneen lamppu. Sähkö tulee halvemmaksi kuin kymmenet kynttilät.
... leikattava varpaankynnet.
... pestävä edelleen lakanapyykkiä. Oksennustautia liikkeellä.

torstaina, tammikuuta 20, 2005

Suhteellista

Lentokoneella pääset vuorokaudessa maapallon toiselle puolelle. Lapsen sairastaessa kotona et pääse edes postilaatikolle saakka.

keskiviikkona, tammikuuta 19, 2005

Iskelmäradio jyrää

Työkaverini autostereot sanoivat yhteistyösopimuksen irti. Ne jumiutuivat soittamaan vain yhtä ja samaa kanavaa, Iskelmäradiota. Nuori punk–neito oli viikon verran ranteet auki. Hiljaisuus tai Kari Vepsä. Pätkivä puhelimen radio tai Anne Mattila. Ensimmäisen viikon hän raivosi. Toisella viikolla jo hyräili Kari Tapion "juna kulkee taas" kappaletta ja muisti sujuvasti 2004 paras iskelmä-äänestyksen ehdokkaat.

Hiukan vahingoniloisena käänsin kannatuksen vuoksi oman autoradionikin muutamansadan kilometrin ajaksi Iskelmäradion taajuudelle. Sieltä avautui aivan uusi maailma. Huomasin Suomen olevan täynnä iskelmälaulajia. Toisilla ääni oli OK, mutta taustat aitoa Hammond-saundia. Oli puolestaan hyviä sävelkulkuja, joissa taas laulaja ei pysynyt mukana. Kun nuo asiat olivat tasapainossa, sanoitus käski painaa pään rinnallein... Ensi alkuun oli pinnisteltävä huomatakseen kappaleen vaihtuneen, mutta mikäpä olisi sopinut paremmin taustamusiikiksi harmaan maalaismaiseman halki ajaessa.

Radiokaraoke oli jo kokemus sinällään, mutta "Kivan päivän ilta" oli ehdoton ohjelmasuosikkimme. Ihmiset soittelivat päivän kivoja tapahtumia studioon ja juontajat myötäilivät, että kivaa on, totta kai. Siis kivaa kun valmistuin lähihoitajaksi ja kivaa kun koirani tassu parani. Kivaa oli huomata, kunka kivaa suomalaisilla oikeasti on. Koko kanava oli niin umpipositiivinen, että tällä maailmankatsomuksella pahaa teki.

Mutta rehellisesti, iskelmässä ei ole mitään vikaa. Sopivina annoksina. Ja ellei niiden kuunteleminen saisi minua muistuttamaan entistä enemmän omaa äitiäni. Yllättävän sujuvasti huomasin laulavani Dannyn ja Matin & Tepon kanssa, vaikka en tiennyt edes sanoja osaavani. Tämä lienee selvä merkki siitä että saatan olla jo liian vanha heilumaan lavan edessä nyrkki pystyssä ja huutamaan mukana born-to-be -wild, kun parikymppiset pitkätukat sitä kitaroillaan vääntävät... Heidän pääkohderyhmä ei ole yli 35 –vuotiaat tavalliset suomalaiset aikuiset, kuten tulevan suosikkini, Iskelmäradion!

maanantaina, tammikuuta 17, 2005

Skidinä-meemi

En muista lapsuudestani paljoakaan. Jotkut väittävät sen tarkoittavan onnellista lapsuutta. Toiset taas uskovat sen olevan surkean lapsuuden aiheuttama torjuntamekanismi. Itse uskon, että minulla oli jo silloin huono muisti.

Intouduin Saunasiiderin skidinä-meemistä (ensimmäisestäni!), tässä voin käyttää lähes kaikki muistikuvani ennen rippikouluikää.

1. Varastitko koskaan kaupasta?

Tottakai! Kun isommat tytöt kiristivät, etteivät ota minua meikkileikkeihinsä mukaan ellen varasta heille suklaapatukoita. Ja sen jälkeen he kiristivät sillä, että tiesivät minun varastaneen. Eivätkä he silti leikkeihinsä mukaan ottaneet. Tyttöjen nykyiset vaiheet tietäen en ole siitä enää katkera. Sitä vain jäin ihmettelemään, kun pyhäkoulussa kerrottiin varastetun suklaan maistuvan pahalle. Ei se maistunut! Paha mieli kyllä tuli, ja tuon jälkeen olen pysynyt varastelun osalta kaidalla tiellä.

2. Jaksoitko aina nousta uimahallin altaasta vessaan?

En tietenkään. Kun maalaislapsi pääsee kerran vuodessa kaupunkiin ja uimahalliin, ei sitä aikaa tuhlata vessassa istuskeluun. Uskoin, ettei altaan vesi nousisi niin paljoa, että kukaan huomaisi. Eikä noussutkaan!

3. Uudistitko oman tai jonkun ystäväsi kodin sisustuksen?

En, sitä en koskaan uskaltanut tehdä. Hurjin tekoni oli uuden ja perheemme ensimmäisen kahvinkeittimen polttaminen kynttilällä. Muovi suli mukavasti ja puuhaa riitti pitkäksi toviksi. Jätökset piilotin ruokakomeroon ja väitin, etten tiennyt asiasta mitään. Mistä ne arvasivat, että olin syyllinen, ainoa lapsi sentään.


4. Olitko jo silloin mielestäsi viisaampi kuin aikuiset ihmiset ja toimitko myös sen mukaisesti?

Toki, vietinhän jo alle kouluikäisenä päivät yksin kotona. Nykyisin se olisi kai heitteillejättö, mutta silloin ei perheellä ollut muita vaihtoehtoja. Kytevän lautalattian olen kuulema sammuttanut hyppimällä palonalun päällä, itse en kyllä tapausta muista.

5. Mkä oli lempiruokasi lapsena ja onko se edelleen sama?

Intohimoni oli paksu juustopala, jonka päällä oli vielä paksumpi voikerros. Enää ei menisi alas. Rymd-mehu oli makunautintojen huippu. Tai ei itse mehu, vaan se jauhe. Sitä söin salaa pussikaupalla. Eipä löydy enää kaupoista.

perjantaina, tammikuuta 14, 2005

Viikonlopun muistilista

Viikonloppuna on...

... palautettava myrskyn pihaamme heittämä kastelukannu naapuriin ja haettava heidän puolelta rantapallo, muovipressu sekä piipun suojapelti.
... siirretävä kariseva joulukuusi ovenpielestä vajan taakse katseilta piiloon.
... vaihdettava hammasharjat.
... harkittava vakavasti, olisiko työpaikan pihassa oleva autopaikka vaihdettava venepaikaksi.
... kokeiltava ensimmäisen kerran epilaattoria.
... paikattava tokaluokkalaisen polvien kohdalta puhki kuluneet pyjamanhousut. (Kuinka pyjama voi kulua polvista puhki?)
... otettava yksi valokuva. Olisi mukava nähdä, kuinka kesälomakuvat onnistuivat.
... koetettava palauttaa keskusteluyhteys mieheen. Ellei onnistu, on etsittävä papukaija.
... käännettävä komposti.
... pestävä runsaasti lakanapyykkiä. Kolmivuotias OLI yökuiva.

torstaina, tammikuuta 13, 2005

Tukkakriisi (osa 284)

Pitkä tukka vaatii paljon ravintoa ja vähentää siten aivojen ravinnonsaantia, kertoo Pohjois-Korean valtiollinen televisio. Tuon instituution vankkaan totuuteen on mukava uskoa. Paras uutinen sitten kampaajalla käynnin. Ja kiitos kysymästä, päivät kuluvat lyhyen tukan tuomaa älykkyyttä odotellessa.

keskiviikkona, tammikuuta 12, 2005

Alussa on rakkaus

Avionrikkoja pohtii riippuvuutta herättävässä tirkistelyblogissaan, kuinka kaunis, tyylikäs, sosiaalinen tyttöystävä muuttuu verkkareissa pihtaavaksi äitivaimoksi. Kenties siellä samassa tehtaassa, jossa komea prinssi, joka kesäiltana auton takapenkillä lupaa hakea daamilleen vaikka kuun taivaalta, muunnetaan äijäksi, joka ei saa haettua edes vaippoja kaupasta vaimon maatessa rintatulehduksen kourissa itkevä vauva sylissään.

Alussa on rakkaus. Eivät kai ihmiset muutoin luopuisi itsenäisyydestään ja maailman houkutuksista, muuttaisi yhteen ja haluaisi luoda täydellisen olennon, yhteisen lapsen. Rakkaus on kemiaa. Sen puoliintumisaika on yksilöllinen, mutta jokaisen parin kohdalla väistämätön tapahtuma.

Nainen tulee raskaaksi. Naisen tunteet heittelehtivät vaaleanpunaisesta onnesta ahdistavaan pelkoon, maailma on yhtäkkiä täynnä vauvoja, lastenvaunuja ja suuria vatsoja. Mies juoksee suoraan autokauppaan. Viimeinkin pätevä syy hankkia perheeseen suuri tila-auto.

Alkuraskaus on väsymystä ja pahoinvointia. Mies katselee ihmeissään olohuoneeseen tuomansa näkkileivän aiheuttamaa raivokohtausta, jonka puolivälissä nainen nukahtaa istualleen. Seksi ei luista, koska nainen joutuu juoksemaan kesken aktin vessaan oksentamaan.

Vatsan kasvaessa alkuvaiheen hormoniheittelyt tasaantuvat ja nainen tuntee itsensä halukkaammaksi kuin koskaan ennen. Miestä kasvava vatsa pelottaa. Mies on kenties haaveillut kimppakivasta, mutta vuoteeseen vatsakumpuna soluttautunut kolmas pyörä ei vastaa kuvitelmia. Miehellä on entistä enemmän iltamenoja kavereiden kanssa. Hänen päätään särkee yhtenään. Työt ovat muuttuneet raskaammiksi, miehen on ehdottomasti vain nukuttava öisin. Lopulta mies saa sanottua, ettei halua hakata lapselle aivovauriota, rusentaa sitä vatsallaan ja sitä paitsi, niin eläimiä tässä ollaan, että vietitkin hävisivät, kun naaras on jo raskaana. Mies on tyytyväinen avoimuudestaan. Naista itkettää taas.

Synnytysvalmennukseen mies tulee vain kerran. Miestä pyörryttää kuvat synnytysasennoista ja puheet lapsivedestä. Nainen toivoo, että mies kävisi edes isäryhmässä. Miehestä se on hyvä idea. Poikien kanssa kaljoitellaan taas monta iltaa.

Naisen valtaa pesänrakennusvietti. Mies ihmettelee, onko tuo kangasosastolla vyöryvä nainen todella hänen naisensa. Vaaleanvihreä vai vaaleankeltainen, miehelle se on aivan sama. Lastentarvikeliikkeessä mies huomaa ensimmäisen kerran elämässään olevan teknisesti kykenemätön. Polttomoottorit hän purkaa ja kokoaa vaikka silmät kiinni, yhdistelmävaunuja hän ei saa muunnetuksi rattaiksi edes käyttöohjeiden avulla.

Lopulta koittaa suuri hetki. Jos mies lähtee synnytyssaliin mukaan, hän on hetken kiinnostunut sairaalatekniikasta. Sen jälkeen hän huomaa, että lääkäri vaikuttaa epäpätevältä. Ja että kätilöllä on hyvät rinnat. Miestä ahdistaa naisen kipu. Vaikka nainen on jo raskauden aikana muuttunut tunnistamattomaksi, nyt hän vaikuttaa ulkoavaruudesta tulleelta humanoidilta. Kahvilla on käytävä usein. Ja tupakalla. Ja hakemassa vielä se toinenkin iltapäivälehti. Miehen peukalot ovat kipeinä hieromisesta. Hän ärähtää naiselle, eikö tämä voisi jo lopultakin synnyttää.

Lapsen syntyessä miehen itsetunto kuolee. Mies ei ole enää suurinta, mikä naisen himottavimmassa elimessä on käynyt. Kuinka hän voisi enää koskaan saada naisensa tuntemaan mitään. Mies ei usko, että luonto korjaa kaiken ennalleen. Se tieto on naismafian välittämä suuri valhe.

Seuraavana päivänä mies ei tule sairaalaan. Varpajaiset olivat kosteat ja pitkät. Kolmantena päivänä mies hakee perheensä kotiin. Hän on ostanut Jaffa-keksejä ja keittänyt kahvit. Hetken elämä hymyilee. Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Rakkaus kurkistaa keittiöön.

Viikon kuluttua mies rohkaisee mielensä ja ehdottaa seksiä. Nainen on vielä kipeä ja tikit kiristävät. Seuraavalla kerralla lapsi herää ennen housujen riisumista. Kolmannella kerralla mies käy touhuun selibaatin tuomalla raivolla, nopeasti ja tehokkaasti. Naiseen hän ei juuri tohdi koskea, rinnat vuotavat ja vatsa muistuttaa löysää pullataikinaa. Miehen nukahdettua nainen miettii, uskaltaisiko kaivautua miehen kainaloon.

Uudenlainen arki koittaa perheeseen ja rakkaus lähtee pitkälle omatoimimatkalle maailman ääriin. Mies käy töissä, eikä ymmärrä, kuinka nainen on jatkuvasti väsynyt, vaikka on vain kotona. Mies ei ymmärrä, miksi hänen täytyisi hoitaa lasta iltaisin, siksihän nainen on äitiysomalla. Mies nukkuu korvatulpat korvissaan, hän tässä töissä joutuu käymään. Mies ei tiedä, mitä voisi tehdä puhekyvyttömän, rintaa syövän lapsen kanssa. Hän lupaa kyllä viedä lapsen kalaan hiukan myöhemmin, kolmevuotiaana, tai neljä… Mies ei enää osaa puhua naiselleen, hän vetoaa tutkimukseen, jonka mukaan raskaus surkastuttaa aivoja. Mies etsii älyllistä elämää kulmakapakasta.

Nainen on hämmentynyt uudesta roolistaan. Hän rakastaa lastaan, mutta häpeillen tunnustaa kaipaavansa samalla entistä elämäänsä. Nainen ehdottaa miehelle yhteistä, kahdenkeskistä iltaa. Miestä pelottaa. Nainen ei ole puoleentoista vuoteen maistanut pisaraakaan alkoholia, hän varmasti sekoaisi täysin. Naistakin pelottaa. Hän on asettanut illalle kohtuuttomia tavoitteita, kaiken tulisi olla täydellistä ja vuoden aikana tulleet parisuhteen solmut olisi aukaistava muutamassa tunnissa. Lapsenvahdin löydyttyä pariskunta lähtee kaupungin yöhön. Nainen ottaa oluen ja rohkaistuu puhumaan tunteistaan. Mies ottaa sanat syytöksinä. Mies ottaa muutaman oluen lisää ja rohkaistuu puhumaan omista tunteistaan. Nainen ottaa sanat syytöksinä. Mies iskee tarjoilijalle silmää ja nainen muistaa kaikki miehen iltamenot. Nainen käy tanssimassa ja mies ihmettelee, miksei nainen enää hymyile hänelle tuolla tavalla. Pariskunta lähtee kotiin ja seuraavana päivänä mies pahentaa naisen krapulaa toteamalla, ettei enää koskaan kehtaa lähteä tämän kanssa ulos.

Nainen antaa hiustensa rasvoittua ja pukeutuu verkkareihin. Lapsi hyväksyy hänet sellaisena. Salaa nainen laskee päiviä äitiyslomansa päättymiseen.

sunnuntaina, tammikuuta 02, 2005

Tyhjä kirja

Jos uusi vuosi todellakin on tyhjä kirja, jonka lehdet täyttyvät päivä kerrallaan, tämän vuoden kirja ei houkuta lukemaan alkusivua pidemmälle.

Ajoin aamulla halki pimeän, suruliputtavan kaupungin. Olen ollut täysin jumissa tajuttuani katastrofin laajuuden. En ole saanut puettua tunteitani sanoiksi. Ei sellaisia sanoja ole. Mietin, saanko olla onnellinen siitä, ettei omia läheisiä ollut tuolla mukana.

Matti Vanhanen lupasi runsaasti apua tuhoalueelle. "Se ei ole rahasta kiinni", Matti totesi. Oikein, meidän kaikkien panosta tarvitaan siellä. Saako silti pohtia, miksi pienet sydänleikkauspotilaat ovat jumiutuneet henkensä uhalla leikkausjonoihin. Miksi se on rahasta kiinni.

Viikossa suurinkin katastrofi vanhenee niin, että uutisiin mahtuu toinenkin uutisaihe. Buenos Airesissa yökerhon tulipalossa on kuollut ainakin 175 nuorta, n. 700 on loukkaantunut. Paha, paha maailma.

Omat ajatukset tuntuvat mikrobin kokoisilta. Olisiko iloinen siitä, ettei tänään potenut krapulaa, vai surullinen ettei tänäkään vuonna päässyt juhlintaan mukaan. Olisiko iloinen siitä, että on saanut viettää pitkän viikonlopun lasten kanssa, vai vihainen siitä ettei miehestä ole taas pariin vuorokauteen kuulunut mitään. Olisiko tyytyväinen siitä, että itse itselleni lupaama joululahja jäi alennusmyynneissä kaupan hyllylle ja rahat menivät avustustilille, vai onneton havainnosta, että aikuiset ihmiset ovat saaneet aivan oikeita paketteja joulupukilta.

Toivottavasti seuraavat 364 sivua ovat onnellisempia.

Paras merkintä