TumpeLo

Olen hyvä neuvomaan toisia heidän ongelmissaan. Etenkin jälkikäteen. Olen elementissäni kun toiset mokaavat ja pääsen ensimmäisenä huomauttamaan asiasta. Nyt olen hankkinut oman elämän! Ja tässä kerron, kuinka sen käytän.

torstaina, maaliskuuta 31, 2005

Tavikset telkkariin

Ehkä en ihan vielä ole tipahtanut sukupolvien väliseen kuiluun, mutta maaseudulla annetun koti-uskonto-isänmaa –kasvatuksen vuoksi roikun jo aivan siinä partaalla. Kun minulle vielä opetettiin vaatimattomuutta, omien kykyjen vähättelyä ja puhtoisten kulissien tärkeyttä, nykynuoriso pitää elämän päätavoitteena julkisuutta ja kuuluisuutta. Oli sitten kykyjä tai ei. Tai eipä rajata pelkästään nuorisoon. Kyllä varttuneempikin väki avaa ovensa koko kansan edessä sisustussuunnittelijoille, televisiokokeille, jopa elämän uusiksi laittavalle homoviisikolle.

Ei tuossa mitään pahaa ole. Yhä useammin istun sohvalla tirkistelyohjelmien aikaan ja jännitän joskus enemmän kuin itse kohde ruudun toisella puolella. Onhan se tervehenkisempää naureskella päin helvettiä laatoittavalle opettajarouvalle tai laulutaidottomalle pikku-Britneylle kuin kutsua joukko amerikkalaisia olohuoneeseeni ensin murhaamaan toisiaan ja sitten selvittämään rikosta reippaan väkivaltaisen kaavan mukaan. Sitä vain ihmettelen, kuinka ihmisillä pokka kestää. (Ja huomatkaa, että tätä pohtii elämäänsä netissä, anonyymisti tosin, tilittävä henkilö.)

Olisikohan oman naaman saaminen televisioon palkitsevaa? Nousisiko sitä sfääreihin jos joku tunnistaisi kadulla, pyytäisi nimmaria, olisiko mukava kulkea sipisevien ihmisjoukkojen ohi ja päästä Seiskan "lukijat käräyttävät" palstalle. Vai olisiko se vapauttavaa? Kun huomaisi, ettei puoli tuntia prime timeä omaa elämää muuttanutkaan. Että muuttumisleikin jälkeen voi palata takaisin venyneisiin verkkareihin, siirtää sohvan vanhalle paikalle ikkunan eteen ja että viisisataatuhatta ihmistä unohtaa varsin nopeasti sen, ettet muistanut Espanjan pääkaupunkia.

Hatunnosto julkisuudenkipeille taviksille. Tällä viikolla meitä tirkistelijöitä hemmotellaan kahdella uudella ohjelmalla. Suomen Fab Five tuo ihanat, kikattavat homomiehet käännyttämään edes muutaman heteroveljensä tälle vuosituhannelle. Ja sunnuntaina rakennetaan taas. Toivottavasti Nelonen ei tällä kertaa pilaa ohjelmaansa toistoilla, jankutuksella ja väkisin väännetyillä ihmissuhdesotkuilla. Vasara vain heilumaan siellä Talossa.

keskiviikkona, maaliskuuta 30, 2005

Perisoreus infaustus ( aureus)

Koetin olla sortumatta tähän, mutta... mutta... Siis kai te kaikki nyt varmasti huomasitte, kuinka olen päässyt Kuukkeliehdokkaaksi! Tosin vain sen sivuKuukkelin pitkälle ehdokaslistalle ja sinnekkin häntäpäähän, mutta kuitenkin. En olisi vuosi sitten ensimmäisiä haparoivia askeleitani virtuaalimaailmassa ottaessani uskonut.

Parhaan merkinnän kategoriasta suurempia paineita ottamatta voin kertoa, että perheemme ateriointi noudattaa edelleen samoja selkeitä linjoja. Mitä nyt lomamatkalla mies erehtyi syömään katkarapupaistosta kanaruokana ja asian seuraavana päivänä hänelle selvittyä tuli tietenkin äärettömän sairaaksi.

Haluaisin vielä välittää kiitokseni tuolle Suurelle Tuntemattomalle, joka minut on kisaan äänestänyt. Olen vilpittömän hämmentynyt!

tiistaina, maaliskuuta 29, 2005

Kromihumala

Veekasin ääni on yksi maailman seksikkäimmistä. Sisukset pyörähtivät ympäri, kun ensimmäisen kerran tänä keväänä kuulin tuon tutun hörinän Messukeskuksen parkkipaikalla. Olin heti valmis jättämään taakse tämänhetkisen elämäni ja kääntämään keulan kohti avoimia valtateitä. Ei kai ihan normaali keski-ikäistyvän naisen reagointitapa?

Olen tuloksetta pohtinut, mikä moottoreissa viehättää. Opittua se ei voi olla, sillä työnsin ainoan kaupasta ostetun nukkeni roskakoriin ja leikin vain pikkuautoilla ja kuulalaakereilla jo ennenkuin tiedostin olevani tyttö. Isoveljeä ei ollut esikuvana, päinvastoin äitini virkkasi pikkunukkeja enemmän kuin ehdin niitä katseeltani piilottaa. Onko traktorityttö-geeni oikeasti olemassa?

Ensimmäisen customoinnin tein polkupyörääni ennen kouluikää. Sillä oli räyheä ajella leuka pystyssä naapurin poikien edessä. Paikkakunnat vaihtuivat, mutta aina löysin itseni jonkinlaisista moottoripiireistä. Tuore ajokortti taskussa elämä siirtyi vuosiksi neljälle pyörälle. Senhetkiset asunnot saivat pölyttyä rauhassa, postinumeroa todennäköisemmin minut löysi rekisterinumeron perusteella. Koulun edessä oli usein porukka nuoria miehiä kuljettajaa odottamassa. Takaisin tulimme niin, että juuri ehdin seuraavan aamun ensimmäisille tunneille. Ovikello saattoi soida aamuneljältä. Illan kuski oli lähtenyt nukkumaan ja minut haettiin apuun. Sekin maakuntamatka kesti pari vuorokautta. Noihin aikoihin ei minulla ollut pienintäkään havaintoa siitä, paljonko maitolitra tai perunakilo maksoivat. Sen kyllä tiesin, että poliisin edessä katuun poltettu musta viiva maksoi sataviisikymmentä markkaa metri.

Tunnen edelleen olevani ulkona "naisten jutuista". Ei minulla ole sitä parasta ystävää, bestisten puhelinrinkiä, en käy tyttöjenilloissa, löydä hiekkalaatikolta juttuseuraa tai saa kutsuja kauneudenhoitotuotteiden kotimyyntitilaisuuksiin. Miesporukoissa, vaikka se hyvä jätkä olenkin, ajaudun johonkin immateriaaliseen olomuotoon siinä vaiheessa kun puhe kääntyy kalastukseen, naisten iskemiseen tai moottorin kuristamiseen. Onnetonta ja outoa monien mielestä, minusta vain rikkautta. En ole menettänyt naisten maailmasta itselleni tärkeitä juttuja, lisäksi olen päässyt kurkistamaan vaimoilta ja tyttöystäviltä yleisesti varjeltuun mieskulttuuriin.

Toki olen törmännyt kohtalotovereihini. He ovat hauskoja, riippumattomia naisia, joiden kanssa tarinaa riittää päiväkausiksi. Emme ole koskaan vaihtaneet yhteystietojamme, mutta tarpeen tullen tiedämme, mistä toisemme löytäisimme. Emme silti koskaan ota yhteyttä. Kun taas kuukauden, vuoden tai kahden päästä yllättäen tapaamme, juttu jatkuu luontevasti siitä, mihin se edellisellä kerralla päättyi.

Oikeastaan aioin kirjoittaa tunnelmia American Car Showsta. Hehkuttaa ajasta, jolloin autoissa vielä oli siivet ja konehuoneet olivat Kalliolaisen yksiön kokoisia. Hymyillä äidillisesti nykynuorison tuuning-meiningille. Arvostella pisteliäästi huonosti toteutettua omavalmisteprätkää. Pohtia off-road-limon toimivuutta sieniretkellä. Ei vain irtoa. Istun käsi poskella ja huokailen. Olen vielä kromihumalassa!

(Onneksi jollain viitseliäällä on ollut kamera mukana näyttelyssä.)

maanantaina, maaliskuuta 28, 2005

Lumiukko

Luulin, että omassa kotipihassaan ei auton ovia tarvitse lukita. Etenkään kun asuu maaseudulla.

Pääsiäisen ulkoleikeissä lapset rakensivat lumiukon apukuskin penkille. Ettei äidin tarvitsisi ajaa yksin. Voi perkele.

lauantaina, maaliskuuta 26, 2005

Valvontaa

Ajelin päivällä Nenänkaivajan perässä. Siis sellaisen, jonka lievä ylinopeus hidastui vähitellen, auto hilautui huolestuttavan lähelle tien oikeaa reunaa sormen työntyessä syvemmälle vasempaan sieraimeen ja parin nykäisyn jälkeen, kun klimppi pyyhittiin istuimen alapehmusteisiin, kiihdytti taas normaalinopeuteen. Hyvä että ajoin. Juuri tuossa kriittisessä kohdassa nimittäin ohitimme tienposkessa tukankuivaajalla huitovat poliisit ja säästyimme virkavallan puhuttelulta.

Eipä silti, että minulla nopeusratsiota vastaan mitään olisi. Aika harvoin tulee ylinopeutta enää ajeltua, olen vain onnellinen siitä että nuoruuden kilvanajoista selvisin hengissä. Enää ei ole kiire minnekään. Ja kohtuullinen liikennekuri on kaikkien etu. Mutta tämä kameravalvonta, se nostattaa vieläkin hiukset pystyyn.

Jotain äärettömän psykologista siinä on oltava, että kameravalvontateillä tasaisen nopeuden noudattaminen on mahdotonta. Isoveljen persoonaton valvonta enemmän provosoi kuin rauhoittaa menoa. Ja vaikka tällaisella maailman tavallisimmalla ihmisellä ei mitään salailtavaa olekaan, tieto siitä, että monilla teillä on rekisterinumerot tallentavia liikennelaskentakameroita, tuntui hyvin loukkaavalta. Poliisi ei näihin tietoihin vielä pääse, mutta yritys on kova. Perustelevat sitä mm. autovarkaiden tehokkaammalla kiinniottamisella. Hinta on kova sille, että autovarkauksien määrä on laskussa ja uusissa autoissa vakiona olevat ajonestolaitteet ehkäisevät varkaudet hyvin, esim. vuonna 2002 jäi kateisiin vain kaksikymmentäneljä uutta (viisi vuotta tai alle) autoa.

Julkiseksi kameravalvonnan vastustajaksi on vaikea ryhtyä. Monelta rikokselta se on säästänyt, tai ainakin helpottanut korvausvaatimusten kohdentamista. Yleisissä tiloissa on vain muistettava kulkea tukka kammattuna ja hymyiltävä jokaisen nopeusvalvontakameran kohdalla. Huomasin tosin surffaillessani muidenkin ärsyyntyneen kameroista. Ei kai muuten olisi kehitelty ainetta, joka ylivalottaa rekisterikilvestä otetun kuvan.

tiistaina, maaliskuuta 22, 2005

Ihan pilalla

Kolmevuotias, siis SE kolmevuotias, jonka nenänpäähän olen jo toista viikkoa omia kasvojani rasvatessa epähuomiossa sipaissut Garnierin kymmenen vuotta nuorentavaa voidetta ja jonka nenänpään pelkään nyt muuttuvan puolikypsymättömäksi munasoluksi, tuli luokseni. Kolmivuotias itki. Maailma oli jälleen kaatunut ympäriltä.

- Äiti, mitä sinä olet tehnyt minun ruukulleni. Äiti, minun ruukku on tuhottu, se on ihan pilalla!!
Minä puolestani olin ihan pihalla.

Kolmevuotias talutti minut keittiöön.
- Katonnyt se on täynnä heinää!!

Tosiaankin. Itse maalattu ja rakkaudella hoidettu rairuohoruukku oli itänyt ja kaikki yksitellen istutetut, nimetyt ja lasketut siemenet olivat peittyneet heinän alle. Pilallahan se oli.

Lähestymme pääsiäistä tänä vuonna näemmä hieman maallisimmissa merkeissä.

sunnuntaina, maaliskuuta 20, 2005

Ei kannata

Ei kannata säilyttää apteekin perusrasvaa ja hammastahnatuubia vierekkäin. Rasva maistuu pahalta, eikä siinä ole fluoria.

Ei kannata uskoa sisustuslehtien väitteisiin, että tiskiaine on käytännöllinen ja tyylikäs lasipullossa työpöydällä. Paistakaa itse jauhelihaa Fairylla.

Ei kannata ostaa K-kaupasta Alfmixin Ruohomunia. Niissä mitään ollut... Tavallista suklaata kaikki.

Kroppa vs. pokka

Tiedättehän Dannyn. Tuon yli kuusikymppisen lahjan Suomen laulutaiteelle, joka jo kuusikymmentäluvulla pönötti lavoilla tiukoissa farkuissa suuri medaljongi kaulassa. Lauantaina sama mies pönötti kakkosen Sydänystävät-konsertissa lavalla, tiukoissa farkuissa, suuri medaljongi kaulallaan. Tuhahdin television ohi kävellessäni että kerrankin mies on muodikas, ei omasta tahdostaan, vaan muodin vääjäämättömän kiertokulun vuoksi... Sitten oli otettava pari askelta taksepäin. Iästäkö johtuu vai mistä, mutta ensimmäisen kerran Danny näytti silmissäni hyvännäköiseltä. Siis miettikää. Kuka kuusikymmentäkaksivuotias mies voisi häpeämättä vetää päällensä tiukat housut, tunkea T-paidan housujen kauluksen sisään ja laittaa vielä C-kasetin kokoisen vyönsoljen korostamaan vatsanseutuaan. Mitä siitä, jos posket hieman roikkuvat, kun kroppa on vielä noin timmissä kunnossa.

Olihan lavalla myös Eini. Ei kovin nuori tyttönen hänkään. Ja pukeutuneena niin lyhyeen avokaulaiseen mekkoon, etteivät edes Keravan pissikset kehtaisi sellaisella lähteä grillinkulmalle. Työnsin suklaakonvehdin toiseenkin poskeen ja mietin, kuinka epäreilua kehon vanheneminen voi olla. Itse en ole kehdannut julkisesti esiintyä hameessa enää vuosiin. Olisi ilmeisesti aika muuttaa suhtautumista kauneuskirurgiaan. Luonnollisen vanhenemisen ikoni Tiina Jylhäkin kertoi taannoisessa Seiskassa vasta polvenkohotusleikkauksen jälkeen tuntevansa itsensä todelliseksi naiseksi...

Elämä on epäreilua. Kun nuorena kohtuullisen tiukkakehoisena tyttönä olisi ollut mahdollisuus pukeutua mitä paljastavampiin luomuksiin, sitä verhoutui verkkareihin ja suuriin flanellipaitoihin. Nyt kun iän myötä on tullut pokkaa, ei enää ole kroppaa. Jos erehdyn pukemaan stretch-housut ja tiukan paidan päälleni, joudun historiallisiin lähdeviitteisiin vedoten todistamaan miehelle, että monissa kulttuureissa lehmä on naiseuden, pyhyyden ja kauneuden vertauskuva.

Ja pöh!

Juhlapöydän konvehdit ovat muuten niitä parhaita...

perjantaina, maaliskuuta 18, 2005

Viikonlopun muistilista VII

Viikonloppuna on…

… tehtävä edelleen kovasti töitä. Puolentoista viikon työtuntimäärä tähän mennessä 93,5.
… kirjoitettava kaksi työhakemusta. Olen lopultakin päässyt henkisesti irti nykyisestä työpaikastani.
… paketoitava jälleen yksi poikamainen lahja. Laskin kahdeksanvuotiaalla olevan kolmetoista kaverisynttäriä vuodessa.
… käytävä hiihtämässä. Ihan oikeasti. Edes yksi kilometri.
… päätettävä, kuinka maalaisia haluamme olla. Kyläyhdistyksen perustamiskokous sunnuntaina.
… oltava tarkkaavainen. Lumet sulavat ja ensimmäinen koirankakka voi ilmestyä näkyviin minä hetkenä hyvänsä. Haluan ehtiä tänä vuonna avaamaan paikallislehden suuren koirankakka-keskustelun.
… pyydettävä miestä leikkaamaan viherkasvit. Olen liian herkkä siihen hommaan.
… vietettävä kenties ensimmäinen noidaton palmusunnuntai. Nykyajan lapset eivät tule taloihin, joista saa vain hedelmiä. Ja sana kiertää.
… saunottava. Varottava, ettei tällä kertaa löylykiulussa kelluva muovihylje lennä veden mukana kiukaalle.
… muistettava se saakelin rairuoho.

tiistaina, maaliskuuta 15, 2005

Pesukinnas

Ostin elämäni ensimmäisen pesukintaan. Mitta täyttyi reunoilta mureneviin, liimauksistaan irtoileviin, karvoja imeviin pesusieniin, jotka lapset rei'ittivät sormillaan emmentaljuustoiksi viimeistään toisella saunomiskerralla. Heitin hyvinpalvelleet sienet roskikseen ja unohdin koko asian.

Illalla suihkusta tuli vihainen mies pyyhe ympärillään.
- Mikä helvetin lapanen tuolla saippuatelineessä roikkuu?! Silläkö sitä ihmisen pitäisi itsensä puhtaana pitää? Eihän sillä voi pestä kuin puolet itsestään. Oikeaa kättä ja kainaloa ei ylettänyt millään pesemään. Ei sitten millään, kato nyt!!

Puolialastonta voimistelijaa syrjäsilmällä seuraten kaivoin pesusienen roskapussista ja huuhtelin sen kahvinporoista. Huomenna käyn ostamassa tuolle putkiaivolle pesukintaan toiseenkin käteen.

maanantaina, maaliskuuta 14, 2005

Välitilassa

Elän välitilassa. Sellaisessa unenomaisessa tunteessa, jossa sielu vielä nauttii lämpimästä tuulesta ja joutilaisuudesta, mutta kroppa ihmettelee istuessaan jääkylmässä autossa bensa-asemalla moottorikelkan ajaessa pumpun toiselle puolelle. Loma oli siis hyvä ja tarpeellinen, muistoista ei tahtoisi päästää irti.

En osaa sanoa kumpi vinkuu äänekkäämmin, maksa vai visa, pidempää reissua ne eivät ainakaan kaivanneet. Mies on louskuttanut vanhaa vitsiä anopin pakkaamisesta mukaan. Sillä saisi köyhempikin ihminen viikon tuntumaan vuodelta. Juttu on jo niin kulunut, että ehkä ensi kerralla todella viemme anopit halvan rommin ja kauniiden poikien maahan ja nautimme ilmaisesta tätienergia-showsta.

Osa-aikaisen kotiäidin oli helppo totua elämän ensimmäiseen täysihoitolomaan. Parasta oli kuitenkin täydellinen informaatiotyhjiö. Kännykät olivat pois käytöstä, paikalinen kieli oli täysin käsittämätöntä, edes numerot eivät olleet ymmärrettävän näköisiä. Ainoaa älyllistä toimintaa tarjosi vajoaminen tuhansien vuosien taakse muinaisten monumenttien juurella. Aina ei tarvitse suurta kriisiä elämänarvojen uudelleen järjestelyyn, oman pienuutensa voi ymmärtää myös historian avulla. Siksi jätänkin kirjoitamatta matkaseurueen kirvoittamat pienet pisteliäät kommentit. Niistä sataviisikymmentä kiloa bikineihin ahtaneista rouvista, jotka mies aina pyysi aurinkotuoleilla viereemme istumaan, tuulensuojaksi. Tai siitä täysin englanninkielentaidotomasta herrasta, joka ei tunnistanut edes sanoja yes ja no ja jolle avuliaasti tilasimme aina parsakeittoa, kasviskääryleitä ja mustekalaa ja joka oli seurueen ainoa huonosta ruuasta valittanut. Tai hänestä, joka... no, olkoon.

perjantaina, maaliskuuta 11, 2005

Tervetuloa

Kyllä oli mukava palata takaisin Suomeen. Mervi Tapolakin on laihtunut kaksikymmentä kiloa ja aikoo ensi kesänä ilahduttaa meitä bikinikuvillaan.

Etsin kuumeisesti äkkilähtöä takaisin. Minne vain.
Paras merkintä