TumpeLo

Olen hyvä neuvomaan toisia heidän ongelmissaan. Etenkin jälkikäteen. Olen elementissäni kun toiset mokaavat ja pääsen ensimmäisenä huomauttamaan asiasta. Nyt olen hankkinut oman elämän! Ja tässä kerron, kuinka sen käytän.

tiistaina, maaliskuuta 29, 2005

Kromihumala

Veekasin ääni on yksi maailman seksikkäimmistä. Sisukset pyörähtivät ympäri, kun ensimmäisen kerran tänä keväänä kuulin tuon tutun hörinän Messukeskuksen parkkipaikalla. Olin heti valmis jättämään taakse tämänhetkisen elämäni ja kääntämään keulan kohti avoimia valtateitä. Ei kai ihan normaali keski-ikäistyvän naisen reagointitapa?

Olen tuloksetta pohtinut, mikä moottoreissa viehättää. Opittua se ei voi olla, sillä työnsin ainoan kaupasta ostetun nukkeni roskakoriin ja leikin vain pikkuautoilla ja kuulalaakereilla jo ennenkuin tiedostin olevani tyttö. Isoveljeä ei ollut esikuvana, päinvastoin äitini virkkasi pikkunukkeja enemmän kuin ehdin niitä katseeltani piilottaa. Onko traktorityttö-geeni oikeasti olemassa?

Ensimmäisen customoinnin tein polkupyörääni ennen kouluikää. Sillä oli räyheä ajella leuka pystyssä naapurin poikien edessä. Paikkakunnat vaihtuivat, mutta aina löysin itseni jonkinlaisista moottoripiireistä. Tuore ajokortti taskussa elämä siirtyi vuosiksi neljälle pyörälle. Senhetkiset asunnot saivat pölyttyä rauhassa, postinumeroa todennäköisemmin minut löysi rekisterinumeron perusteella. Koulun edessä oli usein porukka nuoria miehiä kuljettajaa odottamassa. Takaisin tulimme niin, että juuri ehdin seuraavan aamun ensimmäisille tunneille. Ovikello saattoi soida aamuneljältä. Illan kuski oli lähtenyt nukkumaan ja minut haettiin apuun. Sekin maakuntamatka kesti pari vuorokautta. Noihin aikoihin ei minulla ollut pienintäkään havaintoa siitä, paljonko maitolitra tai perunakilo maksoivat. Sen kyllä tiesin, että poliisin edessä katuun poltettu musta viiva maksoi sataviisikymmentä markkaa metri.

Tunnen edelleen olevani ulkona "naisten jutuista". Ei minulla ole sitä parasta ystävää, bestisten puhelinrinkiä, en käy tyttöjenilloissa, löydä hiekkalaatikolta juttuseuraa tai saa kutsuja kauneudenhoitotuotteiden kotimyyntitilaisuuksiin. Miesporukoissa, vaikka se hyvä jätkä olenkin, ajaudun johonkin immateriaaliseen olomuotoon siinä vaiheessa kun puhe kääntyy kalastukseen, naisten iskemiseen tai moottorin kuristamiseen. Onnetonta ja outoa monien mielestä, minusta vain rikkautta. En ole menettänyt naisten maailmasta itselleni tärkeitä juttuja, lisäksi olen päässyt kurkistamaan vaimoilta ja tyttöystäviltä yleisesti varjeltuun mieskulttuuriin.

Toki olen törmännyt kohtalotovereihini. He ovat hauskoja, riippumattomia naisia, joiden kanssa tarinaa riittää päiväkausiksi. Emme ole koskaan vaihtaneet yhteystietojamme, mutta tarpeen tullen tiedämme, mistä toisemme löytäisimme. Emme silti koskaan ota yhteyttä. Kun taas kuukauden, vuoden tai kahden päästä yllättäen tapaamme, juttu jatkuu luontevasti siitä, mihin se edellisellä kerralla päättyi.

Oikeastaan aioin kirjoittaa tunnelmia American Car Showsta. Hehkuttaa ajasta, jolloin autoissa vielä oli siivet ja konehuoneet olivat Kalliolaisen yksiön kokoisia. Hymyillä äidillisesti nykynuorison tuuning-meiningille. Arvostella pisteliäästi huonosti toteutettua omavalmisteprätkää. Pohtia off-road-limon toimivuutta sieniretkellä. Ei vain irtoa. Istun käsi poskella ja huokailen. Olen vielä kromihumalassa!

(Onneksi jollain viitseliäällä on ollut kamera mukana näyttelyssä.)

2 Comments:

  • At 9:17 ap., Blogger Ohari said…

    Ooh! Huokailen kanssasi jo pelkän kuvauksen perusteella :-) Siitä lähtien, kun pikkuveli tuotiin laitokselta kotiin Ford Fairlinella, jenkkiautoilla on ollut sija sydämessäni, vaikkei itsellä kasi ole jyrissyt enää kuuteentoista vuoteen.

     
  • At 6:08 ip., Anonymous Heikki said…

    Sana hallussa.. :)

     

Lähetä kommentti

<< Home

Paras merkintä