TumpeLo

Olen hyvä neuvomaan toisia heidän ongelmissaan. Etenkin jälkikäteen. Olen elementissäni kun toiset mokaavat ja pääsen ensimmäisenä huomauttamaan asiasta. Nyt olen hankkinut oman elämän! Ja tässä kerron, kuinka sen käytän.

keskiviikkona, huhtikuuta 06, 2005

Mitäs nyt?

Olen saanut työpaikan. Siis sellaisen aivan oikean työpaikan, josta voin haman kolmenkymmenen vuoden jälkeen jäädä täysin palvelleena eläkkeelle. Työpaikan, jossa olen nähnyt täysin ammattitaidottomia, asennevammaisia, alkoholisoituneita, henkisesti häiriintyneitä, luvattomia poissaoloja ja järjettömiä sairaslomia pitäviä henkilöitä. Toki heidän ja suuren tasapaksun puurtajaenemmistön lisäksi olen tavannut myös upeita innovatiivisia, persoonallisia, ammatillisesti lahjakkaita, rohkeita oikeudenmukaisuuden puolustajia. Minä aion kuulua jälkimmäiseen ryhmään. Kieltämättä hyppy muutaman kuukauden, jopa yhden päivän työmääräyksistä vakituiseen työsuhteeseen on suuri. Olen yllättäen löytänyt nykyisestä suojatyöpaikastani uusia positiivisia piirteitä. Vanha, tylsä, ammatillisesti mitäänsanomaton ympäristö vaikuttaakin nyt tutulta ja turvalliselta. Ja niin kovasti kun olen halunnut sieltä pois.

Olen jo nähnyt ne elämänmuutokseen kuuluvat painajaisetkin. En siitä, ettenkö pärjäisi, vaan siitä, että minulla ei olisi mitään tekemistä. Paljon raskaampaa olisi viettää päivänsä peukaloita pyöritellen kuin päälle kaatuvan kiireen kanssa. Hikisistä lakanoista irrottauduttuani olen kyllä oikeasti innoissani. Päivääkään en ole uutta työtäni tehnyt, mutta työnkuva ei voisi enempää olla minun näköiseni. Vastuullista, yksinäistä, nopeaa reagointia vaativaa liikkuvaa työtä, jonka takana on vahva kollegiaalinen tiimi. Ja sopivan epäsovinnaista. Aloitan uurastukseni kun suuri enemmistö vääntäytyy iltauutisten jälkeen vaakatasoon ja painan oven selkäni takana kiinni silloin, kun muut vielä kiroilevat leivänpaahtimesta lattialle lentävien aamupaahtisten kanssa. Täydellistä!

Vaan mitäs nyt, kun viimeinenkin naula keskiluokkaisuuden arkkuun on lyöty. On oma talo, omenapuita, aviomies ja kaksi lasta. Eläkevirka, suvun kesämökin käyttöoikeus, Mersu pihassa (no, vanha pakettiauto, mutta Mersu silti…) ja koneistettu keittiö. Vain kultainennoutaja puuttuu. Nopea vilkaisu ympärille antaa ikävän vastauksen. Pari vuotta voi vielä olla kivaa, mutta sitten onkin jo aika todeta, etten oikeasti mitään tällaista halunnut.

Matka on monesti perille pääsyä tärkeämpi. Yleiset ihanteet ohjaavat monen elämän suuntaa ja keskiluokkaisten arvomerkkien tavoittelun uuvuttamana omat halut ja toiveet painuvat taka-alalle. Niiden aika on silloin, kun kaikki on valmista. Silloin huomaa, että mieluummin kasvattaisi pellavaa ja harjoittaisi krishna-oppeja kuin istuisi valtion virastossa. Että pieni kaupunkiasunto olisi mieluisampi kuin suuri omakotitalo metsän keskellä. Että aviopuoliso on oikeasti mäntti ja aivan vieras ihminen. Että Rion katulapset tarvitsisivat minua enemmän kuin omat lapseni. Että oikeasti inhoan pitsejä ja pukeutuisin mieluiten nahkaan. Että…

Jos muiden epäonnesta voi jotain positiivista löytää, niin se on esimerkin voima. Jokainen lähipiirin romuttunut unelma on aikaansaanut keskustelun, jossa olemme pohtineet kuinka me välttäisimme vastaavan. Siksi onkin huvittavaa löytää itsensä kaiken tämän keskeltä. Emme mielestäni ole koskaan ottaneet elämää kovin vakavasti, silti olemme vähitellen ajautuneet kohti yhteiskuntakelpoisuutta. Nuoruuden erheet unohtuvat ja vanhenevat ja hyvä niin. Kasvimaan kuokkiminen on monin verroin hauskempaa kuin kissa ja hiiri -leikki virkavallan kanssa. Mutta katsotaan nyt ne pari vuotta eteenpäin.

3 Comments:

Lähetä kommentti

<< Home

Paras merkintä