TumpeLo

JIIIIHUUUUUUUU!!!!

2005-04-28T04:26:00.000+03:00

Olen sanaton. Kerrankin. Juuri kun tein lopettamispäätöksen ja sain surutyöni alkuun, Kultainen Kuukkeli lennähti luokseni kääntämään veistä haavassa.

Ensimmäiseksi olen anteeksipyynnön velkaa. Vähin kunnianosoitus, jonka Gaalaillan osanottajille ja etenkin pyyteettömille järjestäjille olisin voinut suoda, olisi ollut kiitospuheenvuoron välittäminen tilaisuuteen. Kahvitauolla varastotilauslistan taakse raapaisema puheeni on parasta aikaa matkalla L&T:n vihreällä autolla kaatopaikalle. Anteeksi.

Seuraavaksi välitän lämpimät kiitokset kaikille lukijoilleni. Teidän olemassaolonne on ollut Kuukkeliakin suurempi kunnianosoitus.

Palkintoraadille hymyilen leveästi. On itsetuntoa kohottavaa nähdä nuorten, sivistyneiden miesten tipahtavan polvilleen arkihuolissa harmaantuneen perheenäidin edessä.

Ja lopuksi tunnustan menettäneeni täysin kontrollin kiljuessani onnesta ruudun äärellä. Onhan tämä palkinto upeinta, mitä kuvitella saattaa. JIIIIHUUUUUUUU!!!!

P.S. Lisäisin tipusen kuvan blogiini jos vain tietäisin kuinka se tehdään. No tiedetään, tiedetään, en edelleenkään ole tietokonenero. Tumpelo ensimerkinnästä viimeiseen.

Jäähyväiset

2005-04-25T09:14:00.000+03:00

Se on nyt ohi! Tämä on viimeinen merkintä, jonka tulen kirjoittamaan. Se on reilua, kaikille. En halua päivittää joka toinen viikko kertoakseni, että kiirettä on pitänyt. Jos jotain tekee, on se tehtävä kunnolla. Tästä eteenpäin keskityn työntekoon. Vaiettu tosiasiahan on, että entisessä "suojatyöpaikassani" pystyin käyttämään rajattomasti aikaa itseni ja myös teidän viihdyttämiseen. Se oli ainoa keino pysyä järjissään keskellä haasteetonta tylsyyttä. Uusi työpaikka käänsi uuden sivun elämässäni ja nyt saan tehdä juuri sitä mitä haluan, juuri sitä työtä jossa olen hyvä. Kutistuneen vapaa-aikani pyhitän rakkaille innoittajilleni, omalle perheelleni.

On ikävä lopettaa. Olen saanut vuoden aikana enemmän kuin uskalsin uneksiakaan. Runsaasti lukijoita, Kuukkeli ehdokkuuden, käväisyn Top-100:ssa. Ennen kaikkea olen saanut hienoa palautetta, kannustuksenne on ollut kaikkein arvokkain saavutukseni. Pidemmittä puheitta hyvästi ja kiitos ja pitäkää blogistania vahvana ja vapaana.

On lopetettava, sillä -snif- , nämä rivit olivat rankemmat kirjoittaa kuin uskoinkaan.

Vauhtia varusteista

2005-04-11T10:34:00.000+03:00

Keväthulluuteen kuuluu hetkellinen vakaa aikomus aloittaa säännöllinen liikunta. Liikkumisessa sinällään ei ole mitään vikaa, kunhan se tapahtuu moottorin avustuksella. Lihasvoimalla eteenpäin meno on parhaimmilllaan television välityksellä seurattuna, etenkin jos kaukosäädin on minulla itselläni.

Viime keväänä kävin kaksi kertaa juoksemassa. Paras saavutus vuosiin. Kuitenkin melko helposti ylitettävissä, joten jos taas kokeilisi. Ja kun nainen aloittaa uuden harrastuksen, ensin aina käydään kaupan kautta. Onneksi Intersportin kuvasto ilmestyi kotiin ostoslistan laadintaa helpottamaan.

Ensiksi kai tarvitaan verryttely- tai tuulipuku. Niitä vain ei enää myydä. On istuvia Gore-takkeja, kuorihousuja, teknisiä paitoja, kainaloiden kohdalta joustavalla verkkopaneelilla (luulin että meillä on seinässä sellaista) varustettuja puseroita ja hengittäviä (5000g/m2/24h) asuja. Mikähän oma hengityskapasiteetti on / 24h? Maanläheisimmältä vaikutti ulkoilupuku, jonka tuotekehittelyssä on erityisesti huomioitu sauvakävelyn erikoistarpeet.

Sauvakävelyssä, ja hatunnosto kaikille rohkeille harrastajille, onkin siis enemmän haastetta kuin pelkkä valinnanvaikeus Unikko-sauvojen ja perussauvojen välillä. Onneksi mm. Suomen Latu kurssittaa ihmisiä kävelemään ja ensimmäisenä haasteena näkyi olevan käveleminen jalkaterät eteenpäin. Tosi friikkiä! Mutta ne sauvat. Niitähän löytyy teleskooppivarrella, täyskomposiittirakenteella, korkkikahvalla, ergonomisella erityisryhmille tarkoitetulla kahvalla, työntöliikettä tukevilla pisteillä varustetuilla hihnoilla, eteenpäin kallistetulla sommalla, jääpiikeillä tai iskuja vaimentavilla asfalttitassuilla varustettuina. Eikä sovi unohtaa sauvoihin sävytettyjä hansikkaita tai kynsikkäitä, sauvakävelijöiden tarpeisiin suunniteltua reppua, juomapullovyötä tai sauvojen kuljettamista kaupungilla ja julkisessa liikenteessä helpottavaa sauvapussia, jota muuten löytyy vyölaukkumallista 30 paria nielevään Team-kassiin saakka. Jotain yksinkertaisempaa, kiitos.

Lenkkikengät kenties saisin ostettua. Pitäisi vain tietää, juoksenko purulla, hiekalla, asfaltilla vai metsäpoluilla. Mistä hitosta sen tietää, kun ei ole vuoteen juossut kuin kerran autotielle ryntäävän lapsen perään. Se oli kyllä hiekalla. Ja olenko normaalisti askeltava, neutraalisti tai lievästi yliprotanoiva, matalan vai korkean holvikaaren omaava, kiertojäykkyyttä tarvitseva, päkiä-, kanta- vai yleisvaimennusta joustourilla tai ilman tarvitseva lenkkeilijä. Onneksi voisin hakeutua kenkäklinikan asiakkaaksi, jossa juoksumaton ja videokameran avulla nämäkin asiat ratkeaisivat. Tai ehkä vain haen ne vanhat maalauslenkkarini autotallista, niillä sitä viime vuonnakin juostiin.

Vaikeaksi menee. Polkupyöräilyä voisi tietysti harkita. Rippilahjaksi saatu kolmivaihteinen elpyisi kyllä aika helpolla. Renkaiden vaihto ja kohtalainen rasvalla hölväys herättäisi sen taas ajokuntoon. Geelipehmustetut taskuilla varustetut kesähansikkaat ja 8-osaisella rakenteella mukavasti istuvat pyöräilyhousut tekisivät minusta vakavasti otettavan harrastajan. Kun kypärä vielä olisi 29 ilmanottoaukolla, 27 tuuletusaukolla, lipalla, ilmanohjaimella, hyönteisverkolla ja aerodynaamisella muodolla varustettu, kyllä elämä hymyilisi.

Sen tässä opin, että urheiluliikkeeseen en suostu menemään. En ennenkuin olen hyväksytysti suorittanut harrasteliikunnan perusteiden ja sanaston alkeiskurssin. Silläkään en enää selviäisi juoksu- ja outdoortietokoneiden kanssa, jotka täydellisten kehontietojen lisäksi mittaavat ilmanpaineen, korkeusprofiilit, ovat täydellisiä kompasseja, matka-ja nopeusmittareita, harjoitus- ja ravintopäiväkirjoja, joiden tiedonsiirto onnistuu matkapuhelimiin ja tietokoneisiin, joiden avulla taas voi vertailla harjoituksia muiden kohtalotovereiden kanssa...

Eli, jos nyt lähden lenkille, saatan innostua liikkumaan. Liikuttuani jonkin aikaa innostun lisää. Ja kun vielä hiukan enemmän innostun, löydän itseni asentelemasta kenkään ja yläselkään liikuntasuoritusta mittailevia sensoreita. Se taas on varama merkki kuntoiluaddiktista ja juoksutietokoneriippuvuudesta, johon tavallisella työssä käyvällä perheenäidillä ei ole aikaa. Ei siis ole vaikea arvata, lähdenkö tämän jälkeen sille ensimmäiselle lenkille. En todellakaan.

Aitoa rahaa 6,85.

2005-04-10T05:05:00.000+03:00

Mitäpä sitä unettomana sunnuntaiyönä muuta tekisi kun tyhjentäisi lompakkoaan, rahapussiaan, korpakkoaan, tai... lompakkoaan. Koska roskapussi on jo avattu kaikelle kansalle, menköön rahapussinkin sisältö blogiavaruuteen.

Kaksi täyttämätöntä Mitsubishi Coltin arvontalipuketta.
Kassakuitteja 10 kpl. (Ne siirretään näppiksen alle odottamaan exell-budjettiin siirtämistä, joka tehdään siinä vaiheessa, kun kirjoittaminen käy epävakauden vuoksi mahdottomaksi tai näppis nousee näytön korkeudelle.)
Loton voitonmaksutosite. (Niin pieni, että mies heitti sen minulle ruokarahaksi. Sillä sain rusleivän, kahvipaketin ja kaksi omenaa.)
Aitoa rahaa 6,85. (Kolikoina, koska ainoan setelifemmani vaihdoin kylmäasemalla kolikkokannassa olleelle nuorelleparille.)
Hoitotestamentti. (Vuodelta 1995.)
Muistilappu pölyimurin merkistä ja mallista. (Pölypusseja varten.)
Veroviraston osoite. (Täh??)
Lasitaiteilijan käyntikortti.
Ensimmäisen lapsen sängynpäädyssä laitoksella ollut tunnistuskortti. (Ei voi olla totta, siitä on jo yli kahdeksan vuotta.)
Visa. (Perheenelättäjän paras kaveri.)
Plussakortti, S-Bonuskortti, Ykkösbonuskortti, kirjakaupan käteisalennuskortti, bensayhtiön luottokortti.
Muistilappu lastenhuoneisiin kehystettävien kuvien mitoista. (Kulkenut mukana kaksi vuotta, toinen lapsista kasvanut jo ohi suunnitelluista Nalle Puh aiheista.)
Kulkuneuvon rekisteriote.
Pieni Tikkurilan värikartta. (Olohuoneen sävyt.)
Elintenluovutustestamentti. (Vuodelta 1992.)
Kela-kortteja 3 kpl.
Kirjastokortteja 3 kpl. (Ja yhtä vain käytän.)
Auton vakuutuskortti.
Vuosimatkavakuutuksen kortti.
Lasten valokuvat. (Vasta vuosi sitten taivuin tähän hempeilyyn.)
Valokuva miehestä. (Näyttää vankilassa otetulta, ei silti ole.)
Verenluovutuskortti.
Kortti suoritetusta turvallisuuskoulutuksesta.
Ajanvarauskortti kampaamoon. (Onneton lyhyt tukka päässä, mutta hiusmalliksi halusivat. Varmasti nauravat nurkan takana.)
Ajokortti. (Ikivanha, kuvassa olen vielä nuori ja kaunis...)

Viikonlopun muistilista VIII

2005-04-08T05:15:00.000+03:00

Viikonloppuna on...

... ihmeteltävä maailman menoa. Kumpi liikuttaa enemmän, suuri suru Roomassa vai suuri rakkaus Lontoossa.
... täytettävä vessapaperivarastot. Se on noloa istua kun, no, tiedättehän te.
... vietävä (korkkaamattomat) sukset suurieleisesti varastoon.
... laitettava illalla takkaan tulet ja vietettävä kunnon after-skiit.
... jatkettava nurmikon rapsuttelua. Syksyinen haravointiraja kulkee siinä lumen alta paljastuneen haravan kohdalla.
... tökittävä pyyhkeiden reunoihin suuria reikiä. Jokaviikkoinen ripustuslenkkien ompelu saa nyt loppua.
... ommeltava kevättakkien katkenneet ripustuslenkit. Vielä tämän kerran. Ehkä.
... pestävä viherkasvit.
... leivottava työpaikalle lätsähtänyt läksiäiskakku. Suurin osa niistä on ansainnut sen.
... poltettava vuoden 2005 Lego-kuvasto. Materialistiset lapset ovat kitisseet uusien lelujen perään riittävän kauan.

Mitäs nyt?

2005-04-06T12:22:00.000+03:00

Olen saanut työpaikan. Siis sellaisen aivan oikean työpaikan, josta voin haman kolmenkymmenen vuoden jälkeen jäädä täysin palvelleena eläkkeelle. Työpaikan, jossa olen nähnyt täysin ammattitaidottomia, asennevammaisia, alkoholisoituneita, henkisesti häiriintyneitä, luvattomia poissaoloja ja järjettömiä sairaslomia pitäviä henkilöitä. Toki heidän ja suuren tasapaksun puurtajaenemmistön lisäksi olen tavannut myös upeita innovatiivisia, persoonallisia, ammatillisesti lahjakkaita, rohkeita oikeudenmukaisuuden puolustajia. Minä aion kuulua jälkimmäiseen ryhmään. Kieltämättä hyppy muutaman kuukauden, jopa yhden päivän työmääräyksistä vakituiseen työsuhteeseen on suuri. Olen yllättäen löytänyt nykyisestä suojatyöpaikastani uusia positiivisia piirteitä. Vanha, tylsä, ammatillisesti mitäänsanomaton ympäristö vaikuttaakin nyt tutulta ja turvalliselta. Ja niin kovasti kun olen halunnut sieltä pois.

Olen jo nähnyt ne elämänmuutokseen kuuluvat painajaisetkin. En siitä, ettenkö pärjäisi, vaan siitä, että minulla ei olisi mitään tekemistä. Paljon raskaampaa olisi viettää päivänsä peukaloita pyöritellen kuin päälle kaatuvan kiireen kanssa. Hikisistä lakanoista irrottauduttuani olen kyllä oikeasti innoissani. Päivääkään en ole uutta työtäni tehnyt, mutta työnkuva ei voisi enempää olla minun näköiseni. Vastuullista, yksinäistä, nopeaa reagointia vaativaa liikkuvaa työtä, jonka takana on vahva kollegiaalinen tiimi. Ja sopivan epäsovinnaista. Aloitan uurastukseni kun suuri enemmistö vääntäytyy iltauutisten jälkeen vaakatasoon ja painan oven selkäni takana kiinni silloin, kun muut vielä kiroilevat leivänpaahtimesta lattialle lentävien aamupaahtisten kanssa. Täydellistä!

Vaan mitäs nyt, kun viimeinenkin naula keskiluokkaisuuden arkkuun on lyöty. On oma talo, omenapuita, aviomies ja kaksi lasta. Eläkevirka, suvun kesämökin käyttöoikeus, Mersu pihassa (no, vanha pakettiauto, mutta Mersu silti…) ja koneistettu keittiö. Vain kultainennoutaja puuttuu. Nopea vilkaisu ympärille antaa ikävän vastauksen. Pari vuotta voi vielä olla kivaa, mutta sitten onkin jo aika todeta, etten oikeasti mitään tällaista halunnut.

Matka on monesti perille pääsyä tärkeämpi. Yleiset ihanteet ohjaavat monen elämän suuntaa ja keskiluokkaisten arvomerkkien tavoittelun uuvuttamana omat halut ja toiveet painuvat taka-alalle. Niiden aika on silloin, kun kaikki on valmista. Silloin huomaa, että mieluummin kasvattaisi pellavaa ja harjoittaisi krishna-oppeja kuin istuisi valtion virastossa. Että pieni kaupunkiasunto olisi mieluisampi kuin suuri omakotitalo metsän keskellä. Että aviopuoliso on oikeasti mäntti ja aivan vieras ihminen. Että Rion katulapset tarvitsisivat minua enemmän kuin omat lapseni. Että oikeasti inhoan pitsejä ja pukeutuisin mieluiten nahkaan. Että…

Jos muiden epäonnesta voi jotain positiivista löytää, niin se on esimerkin voima. Jokainen lähipiirin romuttunut unelma on aikaansaanut keskustelun, jossa olemme pohtineet kuinka me välttäisimme vastaavan. Siksi onkin huvittavaa löytää itsensä kaiken tämän keskeltä. Emme mielestäni ole koskaan ottaneet elämää kovin vakavasti, silti olemme vähitellen ajautuneet kohti yhteiskuntakelpoisuutta. Nuoruuden erheet unohtuvat ja vanhenevat ja hyvä niin. Kasvimaan kuokkiminen on monin verroin hauskempaa kuin kissa ja hiiri -leikki virkavallan kanssa. Mutta katsotaan nyt ne pari vuotta eteenpäin.

Absoluuttinen perjantai

2005-04-01T14:31:00.000+03:00

Jokaisella viikonpäivällä on oma luonteensa. Sillä ei ole mitään tekemistä almanakan kanssa. Joskus voi elää monta sunnuntaita peräkkäin, joskus elämä on pelkkää tiistaita. Tänään on ollut absoluuttinen perjantai.

Heräsin tokaluokkalaisen tönimiseen. Varovasti hän koetti kertoa, että koulu oli alkanut jo kymmenen minuuttia sitten. Muina aamuina olisin hypännyt ylös painokelvotonta tekstiä tuottaen, mutta perjantai, ei se haittaa. Jos yrittäisimme ehtiä päivän toiselle tunnille, ja rehellisesti, puuronkeiton ja lastenohjelmien jälkeen myöhästyimme hiukan siltäkin. Ei se mitään, äidin piikkiin vain.

Perjantai on valmistautumista viikonloppuun. Se on usein miellyttävämpää kuin itse viikonlopun vietto. Silloin voi kaikessa rauhassa ajaa pikkukaupungin markettiin ja viettää siellä toista tuntia hyllyjen välissä hoopoillessa. On aikaa pyytää myyjää etsimään tuoretta vaniljatankoa. Ja kun tajuaa kahden tangon maksavan kahdeksan euroa, voi siirtyä seuraavan myyjän luokse vaatimaan esitelmää vaniljasokerin ja vanilliinisokerin eroavaisuuksista. Kolmatta myyjää tarvitsen kun en löydä Mascarpone-juustoa ja hän saakin minut huolettomalla asenteellaan uskomaan, että ihan tavallinen suomalainen tuorejuusto ajaa saman asian. Jätän myyjät rauhaan, kun koen seuraavan ahaa-elämyksen. Olen asunut poissa äitini helmoista yli kaksikymmentä vuotta, enkä vieläkään omista kuin neljä rumaa koulujenvälisistä hiihtokilpailuista voitettua jälkiruokamaljaa. Löydän paketin niin halpoja ja pelkistettyjä kupposia, että ne näyttävät jo desing-tuotteilta. Näin tarkoituksettomaan joutilaisuuden tilaan voi päästä vain perjantaina.

Perjantai on odotusta. Karkkipäivän vastustajat väittävät karkkipäivälapsista kasvavan perjantaipulloaikuisia. Lapsena opittu mielihyvän odotus jatkuu läpi elämän, keinot vain muuttuvat. En allekirjoita väitettä, vaikka itsekin toimin juuri noin. Tänä perjantaina odotus kohdistuu iltaan. Kassillinen hyviä kirjoja kirjastosta ja levyllinen Loretta Lynnin kitarakantria. Pakastepizzaa, olutta ja kaukosäätimen täysi hallintaoikeus. Lettukestit lasten kanssa ennen iltasatua, yö huipentuu italialaiskomisario Montalbanon seurassa vietettyyn kahdenkeskiseen hetkeen… ellei Guinness vie ennenaikaisesti unten maille. Miestä, karkkipäivälapsi hänkin, en vuosien perjantaikokemukseni perusteella odota kotiutuvaksi ennen sunnuntaita.

Huomenna on pää kipeä. Se ei haittaa, sillä huomenna on lauantai. Lauantaina siivotaan ja lauantaina on tylsää.

Tavikset telkkariin

2005-03-31T11:52:00.000+03:00

Ehkä en ihan vielä ole tipahtanut sukupolvien väliseen kuiluun, mutta maaseudulla annetun koti-uskonto-isänmaa –kasvatuksen vuoksi roikun jo aivan siinä partaalla. Kun minulle vielä opetettiin vaatimattomuutta, omien kykyjen vähättelyä ja puhtoisten kulissien tärkeyttä, nykynuoriso pitää elämän päätavoitteena julkisuutta ja kuuluisuutta. Oli sitten kykyjä tai ei. Tai eipä rajata pelkästään nuorisoon. Kyllä varttuneempikin väki avaa ovensa koko kansan edessä sisustussuunnittelijoille, televisiokokeille, jopa elämän uusiksi laittavalle homoviisikolle.

Ei tuossa mitään pahaa ole. Yhä useammin istun sohvalla tirkistelyohjelmien aikaan ja jännitän joskus enemmän kuin itse kohde ruudun toisella puolella. Onhan se tervehenkisempää naureskella päin helvettiä laatoittavalle opettajarouvalle tai laulutaidottomalle pikku-Britneylle kuin kutsua joukko amerikkalaisia olohuoneeseeni ensin murhaamaan toisiaan ja sitten selvittämään rikosta reippaan väkivaltaisen kaavan mukaan. Sitä vain ihmettelen, kuinka ihmisillä pokka kestää. (Ja huomatkaa, että tätä pohtii elämäänsä netissä, anonyymisti tosin, tilittävä henkilö.)

Olisikohan oman naaman saaminen televisioon palkitsevaa? Nousisiko sitä sfääreihin jos joku tunnistaisi kadulla, pyytäisi nimmaria, olisiko mukava kulkea sipisevien ihmisjoukkojen ohi ja päästä Seiskan "lukijat käräyttävät" palstalle. Vai olisiko se vapauttavaa? Kun huomaisi, ettei puoli tuntia prime timeä omaa elämää muuttanutkaan. Että muuttumisleikin jälkeen voi palata takaisin venyneisiin verkkareihin, siirtää sohvan vanhalle paikalle ikkunan eteen ja että viisisataatuhatta ihmistä unohtaa varsin nopeasti sen, ettet muistanut Espanjan pääkaupunkia.

Hatunnosto julkisuudenkipeille taviksille. Tällä viikolla meitä tirkistelijöitä hemmotellaan kahdella uudella ohjelmalla. Suomen Fab Five tuo ihanat, kikattavat homomiehet käännyttämään edes muutaman heteroveljensä tälle vuosituhannelle. Ja sunnuntaina rakennetaan taas. Toivottavasti Nelonen ei tällä kertaa pilaa ohjelmaansa toistoilla, jankutuksella ja väkisin väännetyillä ihmissuhdesotkuilla. Vasara vain heilumaan siellä Talossa.

Perisoreus infaustus ( aureus)

2005-03-30T01:08:00.000+03:00

Koetin olla sortumatta tähän, mutta... mutta... Siis kai te kaikki nyt varmasti huomasitte, kuinka olen päässyt Kuukkeliehdokkaaksi! Tosin vain sen sivuKuukkelin pitkälle ehdokaslistalle ja sinnekkin häntäpäähän, mutta kuitenkin. En olisi vuosi sitten ensimmäisiä haparoivia askeleitani virtuaalimaailmassa ottaessani uskonut.

Parhaan merkinnän kategoriasta suurempia paineita ottamatta voin kertoa, että perheemme ateriointi noudattaa edelleen samoja selkeitä linjoja. Mitä nyt lomamatkalla mies erehtyi syömään katkarapupaistosta kanaruokana ja asian seuraavana päivänä hänelle selvittyä tuli tietenkin äärettömän sairaaksi.

Haluaisin vielä välittää kiitokseni tuolle Suurelle Tuntemattomalle, joka minut on kisaan äänestänyt. Olen vilpittömän hämmentynyt!

Kromihumala

2005-03-29T03:41:00.000+03:00

Veekasin ääni on yksi maailman seksikkäimmistä. Sisukset pyörähtivät ympäri, kun ensimmäisen kerran tänä keväänä kuulin tuon tutun hörinän Messukeskuksen parkkipaikalla. Olin heti valmis jättämään taakse tämänhetkisen elämäni ja kääntämään keulan kohti avoimia valtateitä. Ei kai ihan normaali keski-ikäistyvän naisen reagointitapa?

Olen tuloksetta pohtinut, mikä moottoreissa viehättää. Opittua se ei voi olla, sillä työnsin ainoan kaupasta ostetun nukkeni roskakoriin ja leikin vain pikkuautoilla ja kuulalaakereilla jo ennenkuin tiedostin olevani tyttö. Isoveljeä ei ollut esikuvana, päinvastoin äitini virkkasi pikkunukkeja enemmän kuin ehdin niitä katseeltani piilottaa. Onko traktorityttö-geeni oikeasti olemassa?

Ensimmäisen customoinnin tein polkupyörääni ennen kouluikää. Sillä oli räyheä ajella leuka pystyssä naapurin poikien edessä. Paikkakunnat vaihtuivat, mutta aina löysin itseni jonkinlaisista moottoripiireistä. Tuore ajokortti taskussa elämä siirtyi vuosiksi neljälle pyörälle. Senhetkiset asunnot saivat pölyttyä rauhassa, postinumeroa todennäköisemmin minut löysi rekisterinumeron perusteella. Koulun edessä oli usein porukka nuoria miehiä kuljettajaa odottamassa. Takaisin tulimme niin, että juuri ehdin seuraavan aamun ensimmäisille tunneille. Ovikello saattoi soida aamuneljältä. Illan kuski oli lähtenyt nukkumaan ja minut haettiin apuun. Sekin maakuntamatka kesti pari vuorokautta. Noihin aikoihin ei minulla ollut pienintäkään havaintoa siitä, paljonko maitolitra tai perunakilo maksoivat. Sen kyllä tiesin, että poliisin edessä katuun poltettu musta viiva maksoi sataviisikymmentä markkaa metri.

Tunnen edelleen olevani ulkona "naisten jutuista". Ei minulla ole sitä parasta ystävää, bestisten puhelinrinkiä, en käy tyttöjenilloissa, löydä hiekkalaatikolta juttuseuraa tai saa kutsuja kauneudenhoitotuotteiden kotimyyntitilaisuuksiin. Miesporukoissa, vaikka se hyvä jätkä olenkin, ajaudun johonkin immateriaaliseen olomuotoon siinä vaiheessa kun puhe kääntyy kalastukseen, naisten iskemiseen tai moottorin kuristamiseen. Onnetonta ja outoa monien mielestä, minusta vain rikkautta. En ole menettänyt naisten maailmasta itselleni tärkeitä juttuja, lisäksi olen päässyt kurkistamaan vaimoilta ja tyttöystäviltä yleisesti varjeltuun mieskulttuuriin.

Toki olen törmännyt kohtalotovereihini. He ovat hauskoja, riippumattomia naisia, joiden kanssa tarinaa riittää päiväkausiksi. Emme ole koskaan vaihtaneet yhteystietojamme, mutta tarpeen tullen tiedämme, mistä toisemme löytäisimme. Emme silti koskaan ota yhteyttä. Kun taas kuukauden, vuoden tai kahden päästä yllättäen tapaamme, juttu jatkuu luontevasti siitä, mihin se edellisellä kerralla päättyi.

Oikeastaan aioin kirjoittaa tunnelmia American Car Showsta. Hehkuttaa ajasta, jolloin autoissa vielä oli siivet ja konehuoneet olivat Kalliolaisen yksiön kokoisia. Hymyillä äidillisesti nykynuorison tuuning-meiningille. Arvostella pisteliäästi huonosti toteutettua omavalmisteprätkää. Pohtia off-road-limon toimivuutta sieniretkellä. Ei vain irtoa. Istun käsi poskella ja huokailen. Olen vielä kromihumalassa!

(Onneksi jollain viitseliäällä on ollut kamera mukana näyttelyssä.)

Lumiukko

2005-03-28T04:12:00.000+03:00

Luulin, että omassa kotipihassaan ei auton ovia tarvitse lukita. Etenkään kun asuu maaseudulla.

Pääsiäisen ulkoleikeissä lapset rakensivat lumiukon apukuskin penkille. Ettei äidin tarvitsisi ajaa yksin. Voi perkele.

Valvontaa

2005-03-26T03:38:00.000+02:00

Ajelin päivällä Nenänkaivajan perässä. Siis sellaisen, jonka lievä ylinopeus hidastui vähitellen, auto hilautui huolestuttavan lähelle tien oikeaa reunaa sormen työntyessä syvemmälle vasempaan sieraimeen ja parin nykäisyn jälkeen, kun klimppi pyyhittiin istuimen alapehmusteisiin, kiihdytti taas normaalinopeuteen. Hyvä että ajoin. Juuri tuossa kriittisessä kohdassa nimittäin ohitimme tienposkessa tukankuivaajalla huitovat poliisit ja säästyimme virkavallan puhuttelulta.

Eipä silti, että minulla nopeusratsiota vastaan mitään olisi. Aika harvoin tulee ylinopeutta enää ajeltua, olen vain onnellinen siitä että nuoruuden kilvanajoista selvisin hengissä. Enää ei ole kiire minnekään. Ja kohtuullinen liikennekuri on kaikkien etu. Mutta tämä kameravalvonta, se nostattaa vieläkin hiukset pystyyn.

Jotain äärettömän psykologista siinä on oltava, että kameravalvontateillä tasaisen nopeuden noudattaminen on mahdotonta. Isoveljen persoonaton valvonta enemmän provosoi kuin rauhoittaa menoa. Ja vaikka tällaisella maailman tavallisimmalla ihmisellä ei mitään salailtavaa olekaan, tieto siitä, että monilla teillä on rekisterinumerot tallentavia liikennelaskentakameroita, tuntui hyvin loukkaavalta. Poliisi ei näihin tietoihin vielä pääse, mutta yritys on kova. Perustelevat sitä mm. autovarkaiden tehokkaammalla kiinniottamisella. Hinta on kova sille, että autovarkauksien määrä on laskussa ja uusissa autoissa vakiona olevat ajonestolaitteet ehkäisevät varkaudet hyvin, esim. vuonna 2002 jäi kateisiin vain kaksikymmentäneljä uutta (viisi vuotta tai alle) autoa.

Julkiseksi kameravalvonnan vastustajaksi on vaikea ryhtyä. Monelta rikokselta se on säästänyt, tai ainakin helpottanut korvausvaatimusten kohdentamista. Yleisissä tiloissa on vain muistettava kulkea tukka kammattuna ja hymyiltävä jokaisen nopeusvalvontakameran kohdalla. Huomasin tosin surffaillessani muidenkin ärsyyntyneen kameroista. Ei kai muuten olisi kehitelty ainetta, joka ylivalottaa rekisterikilvestä otetun kuvan.

Ihan pilalla

2005-03-22T07:53:00.000+02:00

Kolmevuotias, siis SE kolmevuotias, jonka nenänpäähän olen jo toista viikkoa omia kasvojani rasvatessa epähuomiossa sipaissut Garnierin kymmenen vuotta nuorentavaa voidetta ja jonka nenänpään pelkään nyt muuttuvan puolikypsymättömäksi munasoluksi, tuli luokseni. Kolmivuotias itki. Maailma oli jälleen kaatunut ympäriltä.

- Äiti, mitä sinä olet tehnyt minun ruukulleni. Äiti, minun ruukku on tuhottu, se on ihan pilalla!!
Minä puolestani olin ihan pihalla.

Kolmevuotias talutti minut keittiöön.
- Katonnyt se on täynnä heinää!!

Tosiaankin. Itse maalattu ja rakkaudella hoidettu rairuohoruukku oli itänyt ja kaikki yksitellen istutetut, nimetyt ja lasketut siemenet olivat peittyneet heinän alle. Pilallahan se oli.

Lähestymme pääsiäistä tänä vuonna näemmä hieman maallisimmissa merkeissä.

Ei kannata

2005-03-20T19:51:00.000+02:00

Ei kannata säilyttää apteekin perusrasvaa ja hammastahnatuubia vierekkäin. Rasva maistuu pahalta, eikä siinä ole fluoria.

Ei kannata uskoa sisustuslehtien väitteisiin, että tiskiaine on käytännöllinen ja tyylikäs lasipullossa työpöydällä. Paistakaa itse jauhelihaa Fairylla.

Ei kannata ostaa K-kaupasta Alfmixin Ruohomunia. Niissä mitään ollut... Tavallista suklaata kaikki.

Kroppa vs. pokka

2005-03-20T07:09:00.000+02:00

Tiedättehän Dannyn. Tuon yli kuusikymppisen lahjan Suomen laulutaiteelle, joka jo kuusikymmentäluvulla pönötti lavoilla tiukoissa farkuissa suuri medaljongi kaulassa. Lauantaina sama mies pönötti kakkosen Sydänystävät-konsertissa lavalla, tiukoissa farkuissa, suuri medaljongi kaulallaan. Tuhahdin television ohi kävellessäni että kerrankin mies on muodikas, ei omasta tahdostaan, vaan muodin vääjäämättömän kiertokulun vuoksi... Sitten oli otettava pari askelta taksepäin. Iästäkö johtuu vai mistä, mutta ensimmäisen kerran Danny näytti silmissäni hyvännäköiseltä. Siis miettikää. Kuka kuusikymmentäkaksivuotias mies voisi häpeämättä vetää päällensä tiukat housut, tunkea T-paidan housujen kauluksen sisään ja laittaa vielä C-kasetin kokoisen vyönsoljen korostamaan vatsanseutuaan. Mitä siitä, jos posket hieman roikkuvat, kun kroppa on vielä noin timmissä kunnossa.

Olihan lavalla myös Eini. Ei kovin nuori tyttönen hänkään. Ja pukeutuneena niin lyhyeen avokaulaiseen mekkoon, etteivät edes Keravan pissikset kehtaisi sellaisella lähteä grillinkulmalle. Työnsin suklaakonvehdin toiseenkin poskeen ja mietin, kuinka epäreilua kehon vanheneminen voi olla. Itse en ole kehdannut julkisesti esiintyä hameessa enää vuosiin. Olisi ilmeisesti aika muuttaa suhtautumista kauneuskirurgiaan. Luonnollisen vanhenemisen ikoni Tiina Jylhäkin kertoi taannoisessa Seiskassa vasta polvenkohotusleikkauksen jälkeen tuntevansa itsensä todelliseksi naiseksi...

Elämä on epäreilua. Kun nuorena kohtuullisen tiukkakehoisena tyttönä olisi ollut mahdollisuus pukeutua mitä paljastavampiin luomuksiin, sitä verhoutui verkkareihin ja suuriin flanellipaitoihin. Nyt kun iän myötä on tullut pokkaa, ei enää ole kroppaa. Jos erehdyn pukemaan stretch-housut ja tiukan paidan päälleni, joudun historiallisiin lähdeviitteisiin vedoten todistamaan miehelle, että monissa kulttuureissa lehmä on naiseuden, pyhyyden ja kauneuden vertauskuva.

Ja pöh!

Juhlapöydän konvehdit ovat muuten niitä parhaita...

Viikonlopun muistilista VII

2005-03-18T21:45:00.000+02:00

Viikonloppuna on…

… tehtävä edelleen kovasti töitä. Puolentoista viikon työtuntimäärä tähän mennessä 93,5.
… kirjoitettava kaksi työhakemusta. Olen lopultakin päässyt henkisesti irti nykyisestä työpaikastani.
… paketoitava jälleen yksi poikamainen lahja. Laskin kahdeksanvuotiaalla olevan kolmetoista kaverisynttäriä vuodessa.
… käytävä hiihtämässä. Ihan oikeasti. Edes yksi kilometri.
… päätettävä, kuinka maalaisia haluamme olla. Kyläyhdistyksen perustamiskokous sunnuntaina.
… oltava tarkkaavainen. Lumet sulavat ja ensimmäinen koirankakka voi ilmestyä näkyviin minä hetkenä hyvänsä. Haluan ehtiä tänä vuonna avaamaan paikallislehden suuren koirankakka-keskustelun.
… pyydettävä miestä leikkaamaan viherkasvit. Olen liian herkkä siihen hommaan.
… vietettävä kenties ensimmäinen noidaton palmusunnuntai. Nykyajan lapset eivät tule taloihin, joista saa vain hedelmiä. Ja sana kiertää.
… saunottava. Varottava, ettei tällä kertaa löylykiulussa kelluva muovihylje lennä veden mukana kiukaalle.
… muistettava se saakelin rairuoho.

Pesukinnas

2005-03-15T04:36:00.000+02:00

Ostin elämäni ensimmäisen pesukintaan. Mitta täyttyi reunoilta mureneviin, liimauksistaan irtoileviin, karvoja imeviin pesusieniin, jotka lapset rei'ittivät sormillaan emmentaljuustoiksi viimeistään toisella saunomiskerralla. Heitin hyvinpalvelleet sienet roskikseen ja unohdin koko asian.

Illalla suihkusta tuli vihainen mies pyyhe ympärillään.
- Mikä helvetin lapanen tuolla saippuatelineessä roikkuu?! Silläkö sitä ihmisen pitäisi itsensä puhtaana pitää? Eihän sillä voi pestä kuin puolet itsestään. Oikeaa kättä ja kainaloa ei ylettänyt millään pesemään. Ei sitten millään, kato nyt!!

Puolialastonta voimistelijaa syrjäsilmällä seuraten kaivoin pesusienen roskapussista ja huuhtelin sen kahvinporoista. Huomenna käyn ostamassa tuolle putkiaivolle pesukintaan toiseenkin käteen.

Välitilassa

2005-03-14T01:21:00.000+02:00

Elän välitilassa. Sellaisessa unenomaisessa tunteessa, jossa sielu vielä nauttii lämpimästä tuulesta ja joutilaisuudesta, mutta kroppa ihmettelee istuessaan jääkylmässä autossa bensa-asemalla moottorikelkan ajaessa pumpun toiselle puolelle. Loma oli siis hyvä ja tarpeellinen, muistoista ei tahtoisi päästää irti.

En osaa sanoa kumpi vinkuu äänekkäämmin, maksa vai visa, pidempää reissua ne eivät ainakaan kaivanneet. Mies on louskuttanut vanhaa vitsiä anopin pakkaamisesta mukaan. Sillä saisi köyhempikin ihminen viikon tuntumaan vuodelta. Juttu on jo niin kulunut, että ehkä ensi kerralla todella viemme anopit halvan rommin ja kauniiden poikien maahan ja nautimme ilmaisesta tätienergia-showsta.

Osa-aikaisen kotiäidin oli helppo totua elämän ensimmäiseen täysihoitolomaan. Parasta oli kuitenkin täydellinen informaatiotyhjiö. Kännykät olivat pois käytöstä, paikalinen kieli oli täysin käsittämätöntä, edes numerot eivät olleet ymmärrettävän näköisiä. Ainoaa älyllistä toimintaa tarjosi vajoaminen tuhansien vuosien taakse muinaisten monumenttien juurella. Aina ei tarvitse suurta kriisiä elämänarvojen uudelleen järjestelyyn, oman pienuutensa voi ymmärtää myös historian avulla. Siksi jätänkin kirjoitamatta matkaseurueen kirvoittamat pienet pisteliäät kommentit. Niistä sataviisikymmentä kiloa bikineihin ahtaneista rouvista, jotka mies aina pyysi aurinkotuoleilla viereemme istumaan, tuulensuojaksi. Tai siitä täysin englanninkielentaidotomasta herrasta, joka ei tunnistanut edes sanoja yes ja no ja jolle avuliaasti tilasimme aina parsakeittoa, kasviskääryleitä ja mustekalaa ja joka oli seurueen ainoa huonosta ruuasta valittanut. Tai hänestä, joka... no, olkoon.

Tervetuloa

2005-03-11T16:31:00.000+02:00

Kyllä oli mukava palata takaisin Suomeen. Mervi Tapolakin on laihtunut kaksikymmentä kiloa ja aikoo ensi kesänä ilahduttaa meitä bikinikuvillaan.

Etsin kuumeisesti äkkilähtöä takaisin. Minne vain.

Matkalle

2005-02-28T04:20:00.000+02:00

Olen siis lähdössä matkalle. Lomamatkalle. Lentokoneen irtoamiseen maasta on vielä jokunen tunti. Viime hetken valmisteluja tehdessäni huomasin, että matkasta, saati matkan kohteesta, tietää mieheni lisäksi tasan kolme ihmistä. Lapsenvahdeiksi päässeet (katsotaan ilmeitä viikon kuluttua...) mummo ja pappa sekä lähin työtoverini. Tämän tajuttuani lysähdin istumaan tuntien itseni täydelliseksi sosiaaliseksi luseriksi.

Läheinen työtön perhe laskee senttejä selvitäkseen päivästä toiseen. Kun he pohtivat ovatko lapsen talvikengät tärkeämmät kuin kassillinen ruokaa, minä vaivaan päätäni aurinkorasvamerkkien paremmuudella. Toinen pariskunta tekee pitkää ja rankkaa eroa. He eivät vastaanota yhtään ulkopuolista positiivista ajatusta. Kolmas perhe tekee joka vuosi lähtöä ulkomaille. Joka vuosi isä kaataa matkarahat kurkustaan alas jo kotisuomessa. Olen onnistunu löytämään ystävän, joka ei koskaan ole käynyt ulkomailla. Eikä mene. Vieraisiin kultuureihin voi tutustua kirjoista ja lentomatkailu tuhoaa maailman. Ja sitten on ihmisiä, jotka käyvät joka kolmas vuosi Ruispalat, Juhlamokat ja Koskenlaskijat matkalaukuissaan Kanarialla syömässä lihapullia suomibaarissa. Kaikki eksoottisempi menee heidän käsityskyvyn yli ja saa aikaan tuskastuttavan valitusryöpyn. Tunnen itseni syylliseksi ja painan pääni pensaaseen. En kerro kenellekkään mitään.

Onneksi maa polttaa mieheni jalkojen alla yhtä paljon kuin minullakin. Kerran, pari vuodessa on päästävä maailmalle. Oli varaa tai ei. Siihen aikaan, kun pankit vielä heittelivät rahojaan ovista ja ikkunoista ulos, teimme vekseleitä ristiintakauksella toisillemme. Niitä matkarahoja makselimme aina seuraavan talven pois, mutta kertaakaan ei kaduttanut. Se osoitti, että tämä on meidän juttumme.

Joudun selittelemään matkusteluamme yllättävän usein Kateuttako se on? Kaukomatka on kuin Jaguaari pihassa. Aurinkorannikko on kuin Lada. Siellä vielä saisi käydä, mutta muu on brassailua ja elintasolla leveilyä. Rautalangasta väännettynäkään kaikki eivät ymmärrä arvovalintojani. Olen valmis nipistämään ruokakuluissa, etsimään vaatteita kirppareilta, käyttämään huonekalut elinkaarensa loppuun, kapakoissa ja elokuvissakaan en juuri käy... mutta matkailusta en suostu luopumaan. En halua joutua sitten-kun-lapset-ovat-isoja, sitten-kun-olemme eläkkeellä, sitten-kun-on-aikaa -ansaan. Niitä aikoja ei koskaan tule.

Onneksi tämä oksettava syyllisyys helpottaa pian. Jo lentoasemalla voi tavata kohtalotovereita, joiden kanssa voi heitellä maiden ja paikkakuntien nimiä ilman merkitseviä kulmakarvojen kohotteluja. Kaikkialla ei tarvitse itse käydä. Jo toisten kokemusten kuuntelu kasvattaa henkistä pääomaa ja janoa uuden oppimiseen.

Aion viettää rentouttavan loman. Rentoutukaa tekin jorinoistani vapautuneina esimerkiksi sivupalkkini parissa, koska...
... Avionrikkoja avaa tien miehen maailmaan. Hyvin mustavalkoisesti ja provosoivasti tosin, mutta perusajatukseltaan ymmärrettävästi. Hoitakaa suhdettanne, ettei tulevaisuus ole tämä.
... Ei sinutella kertoo isoista asioista pienesti. Imee mukaansa kuin musta aukko.
... Hellapoliisi tuo makua elämään. Ruuasta ei koskaan voi kirjoittaa liikaa!
... Just Sopivasti on just sopivan nopeasti päivittyvä just sopivan napakka paketti.
... Mainontablogi kertoo siitä, minkä keskellä elämme. Ja jotain myös mainoksen takaa.
... Medisiinarin päiväkirjan tiedot sisäistettyään on lääkäriltä lääkärille sukkuloivien sukulaistätien kahvikutsujen arvostetuin vieras.
... Mikä hätänä? kertoo kymmenellä sanalla enemmän kuin moni tuhannella.
... Ohi Ammuttua lukiessani olen valmis nostamaan jalat pöydälle ja laittamaan blogini eläkkeelle. Hän jopa värjää hiuksensa samana päivänä kuin minä!
... Originalityn lukemiselle en keksi yhtään järkisyytä. Sitä vain ei voi ohittaa.
... Pinseri on koti.
... 365.fi-Vuosi valokuvina toimii myös hitailla yhteyksillä. Ja koska minua ei saa valokuva-albumeilla kyllästettyä vierailulta kotiin. Talonväki lähtee ensin!

Blogini hiljenee. Jos viimeinen sitten lähtiessään sammuttaisi valot!

Viikonlopun muistilista VI

2005-02-25T06:26:00.000+02:00

Viikonloppuna on...

... haettava lainassa ollut matkalaukku serkulta, tai serkun kaverilta, tai serkun kaverin äidiltä, tai serkun kaverin äidin viimeisimmältä ex-mieheltä, tai...
... heitettävä mahdollisesti löytyneeseen matkalaukkuun muutama T-paita, sandaalit ja aurinkorasvaa.
... pakattava myös miehen tavarat. Vaihtoehtoisesti voisin piirtää kartan, josta hän näkisi missä mikäkin sukka, uimapöksy ja Tex Willer sijaitsee.
... piilotettava pakattu matkalaukku. Sisältö vaihtuu muuten legoiksi ja pehmonalleiksi.
... ystävällisen lukijapalautteen vuoksi siirrettävä kuntokuurin aloittamisen aikomisen meinaaminen ainakin seuraavaan viikonloppuun.
... vietävä lapset mummolaan. Mukaan on ujutettava muutama rikkinäinen paita ja lapanen. Ne tulevat ehjinä takaisin.
... lasten poistuttua maalattava kaksi seinää.
... teipattava kaavake puhelinmyyjien haastattelua varten jääkaapin seinään. (Terveisiä Villelle Top-listan sijalle 1136!)
... laitettava appiukolle onnitteluviesti pajatson MM-kisojen karsintaan osallistumisesta.
... päätettävä, uskaltaako vara-avaimen viedä viikoksi naapurille.
... etsittävä ne saamarin passit!

Oi niitä aikoja?

2005-02-24T03:46:00.000+02:00

Tämä on jo niiiiin tirkistelyä, että pakko osallistua.

10 vuotta sitten minä...
1. Asuin betonilähiössä.
2. Kävin lapsettomusklinikalla vain huomatakseni, etten halua niitä hoitoja.
3. Omistin jenkkiraudan.

5 vuotta sitten minä...
1. Otin rakkaimman tatuointini.
2. Siivosin öisin kakkostyönä rappukäytäviä.
3. Jouduin viemään koirani lopetettavaksi.

3 vuotta sitten minä...
1. Olin kahden lapsen äiti.
2. Ostin hehtaarin maata.
3. Sain kirjeen tuntemattomalta naiselta, joka kertoi mieheni olleen uskoton.

Vuosi sitten minä...
1. Silitin dinosaurusta.
2. Tanssin baaritiskillä ja sain seteleitä miehiltä.
3. Kävin lasten kanssa mustikassa.

Tähän asti tänä vuonna minä...
1. Olen juonut alkoholia yhden paukun verran.
2. Olen vieraillut julkkiksen kotona.
3. Nostin penkiltä 40 kiloa, ilman harjoittelua.

Eilen minä...
1. Kävin katsomassa lasten kanssa elokuvan Nalle Puh ja Möhköfantti ja jouduin salin pimeydessä irroittamaan tahmean tikkarin nuorimmaisen hiuksista.
2. Lyhensin housuni ja jouduin purkamaan molemmat lahkeet kertaalleen.
3. Pesin kahvinkeittimen kalkinpoistoaineella.

Tänään minä...
1. Postitin kaksi kirjettä.
2. Olin ulkona ilman hattua.
3. Halasin miestäni.

Huomenna minä...
1. Teen jauhelihakeittoa.
2. Olen töissä kymmenen tuntia.
3. Soitan porakaivofirmaan ja valitan pumpun käyntihäiriöistä.

Plop-plop-plop

2005-02-23T11:03:00.000+02:00

Televisiosta kuului plop-plop-plop. Hellyttävän oranssi plussapallo siellä kommunikoi katsojien kanssa.

Samalla vessasta kuului autenttinen plop-plop-plop. Heti perään huudettiin äitiä pyyhkimään.

Enää ei voi K-kauppaankaan suhtautua vakavasti.

Elettiin sitä ennenkin

2005-02-22T10:34:00.000+02:00

Tuo viime viikolla satayksitoista vuotta täyttänyt Suomen vanhin rouva jäi kummittelemaan mieleeni. Satayksitoista vuotta, melkoinen ura. Nuoruutensa hän eli Tsaari Nikolain hallitessa Suomea. Yhteiskunta on ehtinyt muuttua niistä ajoista naispresidentin luotsaamaksi EU-valtioksi. Koska en pääse ihmettelemään Halosen kaudella syntyneen lapseni vanhuutta 2100-luvulla, minun on tyydyttävä ajattelemaan aikajanaa taaksepäin.

Naimisiin rouva meni vanhoilla päivillään, vasta 45-vuotiaana. Silti hän on ehtinyt olla leskenä yli viisikymmentä vuotta. Eläkeläinen hän on ollut 48 vuotta. Helsingin olympialaisten aikaan rouva oli 58-vuotias. Omilla vanhemmillani ei ole kisoista vielä mitään muistikuvaa. Isovanhempienikin syntyessä hän on ollut jo täysi-ikäinen.

Itselläni on ollut kunnia tavata 2000-luvulla ihminen, joka on syntynyt 1800-luvun puolella. Oli vaikuttavaa kuunnella hänen nuoruusmuistojaan. Hän oli esimerkiksi voimakas itsenäisyyden kannattaja, ja vuoden 1917 tapahtumat olivat kirkkaina muistissa. Silti hän eli myös tätä päivää. Internetistä hän oli hyvin kiinnostunut, vaikkei tietokonetta käyttänytkään, kännykkä kyllä kuului hänen arkipäiväänsä. Hän oli hyvin kiitollinen siitä, että "pää oli pysynyt kunnossa" ja piti sitä yhtenä ikänsä salaisuutena. Avoin, utelias mieli, hyvät perintötekijät ja kohtuus elämässä, siinä hänen ohjeensa. Nostimme joskus konjakit menneen vuosisadan kunniaksi, mutta vain ne yhdet, kohtuuden nimissä.

Vanhusten kohtaaminen on muuttunut yhä enemmän pakollisiksi joulu- ja syntymäpäivätapaamisiksi. Aikaa löytyy kyllä televisiolle ja kylpylälomille, mutta ei sille, että istahtaisi hetkeksi pitsipöytäliinan ääreen kuuntelemaan elävää elettyä historiaa. Kaikki vanhukset eivät ole horisevia dementikkoja, vaan ryppyjen takaa voi löytyä hyvinkin terävää elämänfilosofiaa. Iltapäivälehtien lööppiainekset eivät ole vain meidän sukupolven yksinoikeus, kyllä sitä on ennenkin osattu juonitella, pettää ja käyttäytyä epäsovinnaisesti. Ja myös selvitä tsunamia tai Soneraakin suuremmista menetyksistä. Toki on muistettava myös itse elää. Kohtuudella, mutta niin, että sadan vuoden päästä meilläkin on jotain kerrottavaa jälkipolville.

Viikonlopun muistilista V

2005-02-18T13:50:00.000+02:00

Viikonloppuna on…

… jatkettava silmät kirkkaina vakuuttelua, että kyllä ihan oikeasti olen kadottanut sukseni.
… otettava lapset mukaan autonpesukoneeseen. Sen lähemmäs saippuavettä heitä ei huutamatta saa.
… vaihdettava joulutähdet tulppaanikimppuun.
… otettava yhteys hovihankkijaani (www.riepujahalvalla.com) ja uudistettava garderobini.
… venytettävä vaivihkaa muovista mittanauhaani, että lukemat osoittaisivat edelleen kokoa 36.
… lähetettävä kummipojalle villalankaa. Teinipojat virkkaavat ja kohta lehmät kai lentävät.
… herättävä taas liian aikaisin. Himpulat tulevat lauantaiaamuna klo 8.01.
… kansainvälisen opaspäivän (sunnuntaina) kunniaksi käytävä opastetulla kierroksella lähiseudun kulttuurikohteessa.
… päätettävä aloittaa kevään kuntokuuri heti viikon kuluttua.

Jamiellakin lätsähti

2005-02-16T22:49:00.000+02:00

En ole mikään jauhopeukalo, muuta lähes viikoittain jotain tulee leivottua Pidän sitä äiti-ihmisen kansalaisvelvollisuutena.

Ruuanlaitto on usein jopa mukavaa. Mitat eivät ole niin pippurin päälle tarkkoja ja ohjeita voi muutella melko vapaasti mielialan ja kaappien sisällön mukaan. Ruuanlaitto on rentoa ja luovaa. Siksi onkin ihmeellistä, kuinka minunlaiseni nipottaja ei pidä leipomisesta, vaan kallistuu kokkauksen suuntaan. Syyllistyn pikkutarkkaan pilkunviilaukseen ja takerrun epäolennaisiin yksityiskohtiin monessa asiassa, mutta leipoessa koen tarkat mitat ja työjärjestyksen ahdistavina. Siksi lopputuloskin on usein mitä sattuu.

Sämpylät, pullat ja piirakat sietävät vielä jonkinlaista sooloilua, mutta täytekakuistani olen erityisen kuuluisa. Lähinnä niiden syömäkelvottomuuden vuoksi. Koiravainaamme (jonka kuolinsyystä edelleen kiistelemme) sai pistellä poskeensa eräänkin kesäisen mansikkakakun. Kyläilemään tulevat ystävät ja sukulaiset pitävät vierailunsa ehtona sitä, että kahvipöydästä ei löydy emännän leipomaa täytekakkua. Siksi olikin vapauttavaa nähdä Jamie Oliverin versio täytekakun leipomisesta.

Rutinoitunut ammattilainen valmisti pohjan sienikakun ohjeella ja nöyrtyi (vain hiukan sanallisesti kapinoiden) mittaamaan ainekset gramman tarkkuudella. Pohjia hän teki kaksi, varmuuden vuoksi. Uuninluukun hän kykeni pitämään kiinni koko paistamisen ajan, vaikka muuten vauhti keittiössä oli melkoinen. Uunista Jamie veti aivan kamalan näköisen kakkupohjalettusen, joka oli samaa likilaskuista mallia kuin omani. Ja tämä julkkiskokki oli tulokseensa täysin tyytyväinen! Siis miksi missään ei ole koskaan kerrottu, että kakkupohjat ovat luonnostaan matalia, murenevia, ruskeita kiekkoja, jotka vasta kuohkein täyttein naamioidaan kahvipöydän kuningattariksi. Tai mistä olen saanut päähäni, että leivinjauhe kohottaisi sienikakkuni viisitoistasenttiseksi torniksi.

Ny onkin varmasti hankala arvata, mitä meillä syödään huomenna!

Puheenaiheita

2005-02-15T04:21:00.000+02:00

Minulla oli kyseenalainen kunnia tavata marketissa työkaverini ja hänen miehensä. Siis Se mies, joka pissaa pöntöllä istuen, juo iltaisin kuumaa maitokaakaota ja huutaa krapulassa äitiään. Mies, joka on ostanut hampaidenvalkaisuainetta ostostelevisiosta, ei osaa ohjelmoida videoita ja jojottelee räkäklimpeillä kirjaa lukiessaan.

Tilanne oli outo. Huomasin, että ainoat normaalit asiat jotka miehestä tiesin, olivat hänen hyvä työpaikkansa suuren yrityksen keskijohdossa sekä golf-osake. Myös työkaverini tuntui tiedostavan tämän. Meillä ei juurikaan ollut sanottavaa toisillemme. Siistin ja mukavan tuntuinen mies koetti saada jutunjuurta ostoskärryni sisällöstä, mutta vastailin hyvin yksitavuisesti, koska kaikki energiani kului suustani pullahtelevien sammakoiden tukahduttamiseen. Kohtaaminen oli onneksi nopeasti ohi.

Työpaikalla emme myöhemmin puuttuneet tapaamiseemme millään tavalla. Suhteemme työkaverini kanssa muuttui hetkeksi hyvin korrektiksi. Keskustelimme vain työasioista.

Työyhteisömme on hyvin suljettu paikka. Emme käy yhdessä ulkona tai kahvittele toistemme luona. Tunnemme työtoverimme vain heidän omien kertomustensa kautta. Kertomuksilla itsestään voi rakentaa kuvan, joka ei vastaa todellisuutta työpaikan ulkopuolella. Näin ainakin itse huomaan tehneeni. Viihdyttäessämme toisiamme kahvikupposen ääressä kertomuksista kehittyy usein kilpailu. Kenellä olikaan rankin synnytyskokemus, huonotapaisin mies, epäonnistunein lomamatka, neuroottisimmat appivanhemmat. Negatiivisuus ruokkii itseään ja tunnemme muodostavan pienen salaseuran, olemmehan jokainen paljastaneet jotain epäolennaisen intiimiä elämästämme. Aviomiesten potenssiongelmat ja hiustensiirtoleikkaukset ovat toki mielenkiintoisempia puheenaiheita kuin puolison hyvien ominaisuuksien esittely. Niin kauan, kuin sitä holtittomaksi piereskelijäksi leimattua miestä ei tarvitse kohdata oikeassa elämässä.

Karusti sanottuna tällainen käytös on tyypillistä naisten juoruilua. Siksipä kysyin omalta mieheltäni, syyllistyvätkö he vastaavaan. Hän vastasi jyrkästi, etteivät miehet juoruile... mutta olisi kuitenkin parempi, etten saunailtojen jälkeen ainakaan viikkoon näyttäytyisi hänen tovereilleen. Voisivat kuulema olla kiusaantuneita.

Viikonlopun muistilista IV

2005-02-04T13:08:00.000+02:00

Viikonloppuna on...

... oltava mukamas katsomatta missikisoja.
... tuhahdettava halveksuvasti myös euroviisukarsinnalle. (Se tulee uusintana lauantaiyönä kun muu perhe nukkuu ja siellä esiintyy Frederik!)
... pyydettävä sairaanhoitajaksi opiskelevaa ystävää pistämään Havrix-rokote.
... lähdettävä talkoilla hakkaamaan kaverin venettä jäistä irti.
... metsästettävä ja kalastettava kaikki asuntoon villiintyneet Aku Ankat ja täytettävä niillä kymmenen juuri saapunutta lehtikansiota.
... rohkaistava mielensä ja kysyttävä mieheltä, mikä siinä on niin raivostuttavaa kun pakettiauto ohittaa moottoritiellä.
... pestävä musta, pitkä samettitakki. Huomasin juuri, että kolmivuotias on koko talven niistänyt ulkoa tullessaan räkäisen nenänsä sen helmaan.
... tehtävä vuosittainen palovaroittimen testaus leipomalla Runebergin torttuja. Syötävät tortut on haettava kaupasta.
... lähdettävä ruokakauppaan ronskisti Ainot jalassa. Ne ovat huipputrendikkäät.
... ostettava karkkipäivän irtokarkit ylärivistä. Muiden kakarat tekevät uskomattomia juttuja alimmille karkkilaatikoille.

EX-CV

2005-01-31T06:33:00.000+02:00

Kun aivoilla ei arjen keskellä ole tärkeämpääkään tekemistä, ne naksahtivat muistelemaan entisiä suhteita. Niitä hyvin kaukaisia, osa vain muutaman kuukauden pituisia, jopa platonisia. Kaikki kuitenkin alkoivat ajatuksella, tämä on se oikea. Vaikka yhden kesäheilan sukunimen olen jo unohtanut ja eräästä talvipakkasilla minua lämmittäneestä miehestä en muista kuin hänen Volvo Amazoninsa rekisterinumeron, kaikkien ammatit ovat säilyneet mielessä. Ja tällainen on kokoelmani:

Sähköasentaja (silloin ei tarvinnut kärsiä pikkuvikaisista laitteista tai jatkojohtonipuista sohvan takana). Paperityöläinen (hyvä palkka, mutta kyllä sitä juhlittiinkin). Rekkakuski (Suomi tuli tutuksi Helsingistä Rovaniemelle). Rakennusmies (ruumiillisen työn muokkama upea kroppa). Maatalouslomittaja (auto kieltämättä haisi paskalle, mutta päivisin hänellä oli vapaata, kuten minullakin tuolloin). Kioskimyyjä (pulla ja karamellit eivät koskaan loppuneet). Autonasentaja (hyvin näppäräsorminen). Kitaristi (ei huono hänkään).

Tämä lista kädessä olisikin hyvä kellahtaa psykologin sohvalle. Mikä vikana, kun raha, valta ja korkea yhteiskunnallinen asema ei kiehdo? Ovatko ihmisten kemiat ammateista riippuvaisia? Miksi käänsin selkäni nousujohteiselle tulevaisuudelle, enkä päästänyt Heitä ulko-oveani pidemmälle.

Ekonomi-opiskelija (joi kaksi Sinistä Enkeliä ravintolailtanaan ja kaipaili kotiin teetä keittämään, viikonloput vietti äitinsä luona). Tietotekniikan insinööri (teki minuuttiaikataulun, vuokaavion sekä varasuunnitelmat A, B ja C tulevasta illanvietosta, joka sitten kaatuikin näihin suunnitelmiin). Lääketieteen opiskelija (en kestänyt ajatusta hänen meneillään olleesta gynegologian jaksostaan). Keskisuuren perheyhtiön toimitusjohtaja (niin työkiireinen, ettemme tainneet koskaan tavata viittätoista minuuttia kauempaa). Humanisti-opiskelija (pelasti yksinpuhelullaan maailmaa kolmen tunnin ajan, kunnes lähdin, kenties puhuu vieläkin siinä nurkkapöydässä).

Olisipa mielenkiintoista nähdä, kuinka elämä olisi kuljettanut, jos vaikka tuon ekonomin mukaan olisin lähtenyt. Viilailisinko nyt kynsiäni Grankullassa, olisinko iloinen vankileski vai joutuisinko raatamaan perheen toimeentulon eteen samoin kuin nytkin. Eipä silti, olen täysin tyytyväinen olooni tavallisen suomalaisen sovinistiduunarin rinnalla, joka ei ole koskaan omistanut kravattia, saati tummaa pukua. Noin kokonaisuudessa. Granissa viriketoiminta olisi varmaankin hienostuneempaa, mutta en voi väittää elämäni olevan pitkäveteistä tässäkään vaihtoehdossa.

Viisi minuuttia ajastanne, kiitos!

2005-01-30T04:17:00.000+02:00

Osuin viikonloppuna ensimmäisenä liikenneonnettomuuspaikalle. Positiivista tuossa oli se, että vaikka uutta peltiä oli murskaantunu runsaasti, onnettomuudessa mukana olleet selvisivät henkisillä kolhuilla.

Toivoisinkin nyt, että turhanpäiväisen blogilistalla seikkailun sijaan uhraisitte hetken ajastanne perehtymällä liikenneonnettomuuden toimintaohjeisiin . Tilanteet tulevat aina yllättäen eteen, mutta etukäteen tehty ajatusleikki "kuinka toimisin" auttaa silloin, kun tosi on kyseessä. Silloin voit olla se ainoa toimintaan ja selkeään ajatteluun kykenevä henkilö.

Hätäilmoituksen teko numeroon 112 (ilman suuntanumeroa) onnistuu näppäinlukitusta matkapuhelimesta, myös ilman PIN-koodia. Puhelinautomaateista soitto on ilmainen.

Pelottavalta kuullostava peruselvytys on aloitettava rohkeasti ja onnettomuuspaikalla verenvuotoa voi tyrehdyttää hyvinkin epästeriilisti esimerkiksi vaatekappaleilla. Tajuttoman hengitystoimintaa on tarkkailtava ja suojattava hänet kylmettymiseltä.

Äskeinen tapahtuma opetti ainakin sen, kuinka tärkeää muun liikenteen varoittaminen on. Aamuhämärässä mutkan takana odottava kolariauto yllättää ja uudet rysäykset on estettävä nopealla onnettomuuspaikan merkitsemisellä. Varoituskolmio, etenkin näin talvikelillä, on vietävä riittävän kauas.

Päällisin puolin kunnossa oleva onnettomuudessa mukana ollut henkilö saattaa olla shokissa. Hän voi yllättäen käyttäytyä oudosti; juosta muun liikenteen sekaan, sytyttää tupakan bensaa valuvan auton vieressä, riisua talvipakkasessa ulkovaatteensa pois. Vahingoittumattomana selvinnyt kaipaa hänkin koko ajaksi ihmisen vierelleen, mieluiten lämpimään autoon hänen kanssaan istumaan.

Talvella liikenteeseen lähtiessä kannattaa katsoa omaa varustusta. Vaikka suunnitelmissa olisi ajaa ovelta ovelle pikkukengissä ja keveissä pukeissa, voi matkalla tapahtua yllätyksiä. Ulkona tulee nopeasti vilu, olitpa onnettomuusautossa tai auttajana.

Minä-minä -maassa jokainen tietysti on taitava kuljettaja. Muutama ajatus talviliikenteessä kannataisi kuitenkin pitää mielessä.

Luonnollisesti jokaisen autosta löytyy ensiapulaukku sekä turvavyöleikkuri? Hyvä! Ei muuta tällä kertaa.

Viikonlopun muistilista III

2005-01-28T05:20:00.000+02:00

Viikonloppuna on...

... ripustettava verhot ikkunaan.
... opeteltava harjaamaan kieli myös alapuolelta.
... laskettava lasten kanssa pulkalla naapurin pihatien jyrkässä mäessä niin, että se tamppautuu kiiltäväksi. Illalla on mukava katsella uusien verhojen raosta, kuinka naapuri koettaa päästä kitkarenkaillaan pihaansa.
... kannettava puutarhakalusteet sisätiloihin.
... öljyttävä puutarhakalusteet.
... siirrettävä talon kaikki kellot oikeaan aikaan.
... muotoiltava kohtelias tekstiviesti, jolla kieltäydyn koulun vanhempaintoimikunnan jäsenyydestä.
... pestävä mikroaaltouuni. Tokaluokkalainen innostui räjäyttelemään tomaattipohjaista nakkikeittoa välipalakseen.
... ajettava autolla 68 kilometriä. 60 000 kilometrin huolto on maanantaina.
... nostettava lintulauta pystyyn.

Kännykkäkansalaisia

2005-01-27T01:26:00.000+02:00

Voi sitä italialaista tyttörukkaa, joka näpytteli tekstiviesteillä sormiinsa niveltulehduksen ja pääsi kansainväliseen uutislevitykseen. Vieroitushoidoksi suosittelisin hänelle työpaikkamme uusteknologista ilmapiiriä.

Kahvihuoneessa työkaveri kävi kuumana. Hänellä oli viikon vanha kännykkä ja nyt jo näyttö pimeänä. Koetti soittaa liikkeeseen takuuehdoista, mutta eihän siitä pimeällä puhelimella mitään tullut. Me valistuneemmat rouvat yritimme ehdottaa, josko akku olisi tyhjentynyt. Mutta ei. Työkaveri vakuutti myös akun olevan uusi ja myyjä oli selkeästi sanonut sen kestävän ainakin puolitoista vuotta. Hiukan hymyillen me rouvat kaivelimme akkulatureita kasseistamme ja opastimme uutta kännykän omistajaa niiden käytössä. Epäillen hän kuunteli meitä, ei hänen miehensäkään kuulema koskaan auton akkua lataile ja hyvin on toiminut vuosikausia, mutta ensimmäisten tolppien vilahtaessa näytössä ilahtui jo suuresti ja kiitteli meitä vuolaasti.

Siitäpä virisi uusi keskustelunaihe kahvipöytään. Pienipalkkaisina naisina jokainen ymmärsimme säästäväisyyden hyveen ja kännykän akku tuntui olevan suosittu säästökohde. Vanhempi rouva kertoi, ettei koskaan soita kännykällään. Hän tiesi, että soittaminen rasittaa puhelimen akkua moninkertaisesti puhelujen vastaanottamiseen verrattuna. Pakolliset yksityispuhelut hän soittaa työpisteensä lankapuhelimesta, hätätilanteissa vapaa-ajallaan saattaa lähettää hyvin lyhyen ja nopean tekstiviestin. Ja mitäpä hänellä, vanhalla rouvalla, enää niin kiireistä asiaa kenellekään olisi, ettei se kirjeellä ehtisi.

Hieman häntä varttuneempi rouva taas tiesi, että puhelimen akku rasittuu sitä enemmän mitä kauemmaksi soitetaan. Hänestä oli täysin loogista, että usean linkkitornin kautta kulkeva viesti tarvitsee enemmän virtaa kuin aivan seinän taakse soitettu puhelu. Hän kehui, ettei ole vielä kertaakaan soittanut kännykällään tyttärelleen Ruotsiin, mutta niinpä vuonna 2001 ostettu akku toimii edelleen kuin uusi.

Kahvihuoneen nuoriso poistui tässä vaiheessa punaisina ja tukahtuneen näköisinä tupakalle. Heiltä jäi kuulematta sen kaikkein varttuneimman rouvan naseva vinkki. Hän ei pidä puhelintaan koskaan päällä. Jos joskus oikein asiaa tulee, hän avaa kännykkänsä ja soittaa pikaisen puhelun. Ja sitten, virta pois. Kun kyselimme, kuinka hänet voisi tavoittaa puhelimella hän hämmästyi aidosti. Ei hänelle enää vuosiin ole kukaan soitellut.

Kotisiivousta

2005-01-25T14:59:00.000+02:00

Tokaluokkalainen tuli tuohtuneena koulusta.
- Kato äiti, mun pitäisi mennä hiihtolomalla kotisiivouskurssille. Ihan tyhmää. En varmaan mene. En!

Hiihtolomalapussa mainostettiin kotisivukurssia. Ei raukka uskalla nyt sinnekään mennä.

Viikonlopun muistilista II

2005-01-21T11:28:00.000+02:00

Viikonloppuna on...

... sulatettava postilaatikon lukko. Hesari repeytyy ikävästi, kun sitä koettaa kalastaa yläkautta pois.
... juotava glögiä. Sitä saa nyt halvalla.
... etsittävä hajuhemmo, Smell Freak. Sellainen on ykköslahja tokaluokkalaisten synttäreillä.
... hankittava uusia juomalaseja. "Keskustelimme" lopultakin miehen kanssa.
... katsottava videolta viimeviikkoinen Diili, Las Vegas ja Tyyliä vai ei.
... hakattava halkoja.
... täytettävä veroilmoitus.
... leivottava (taas) vierasvaraa. Suklaapikkuleipien ja pakastepullien menekistä voisi päätellä meidän ruokkivan koko kylän.
... vaihdettava olohuoneen lamppu. Sähkö tulee halvemmaksi kuin kymmenet kynttilät.
... leikattava varpaankynnet.
... pestävä edelleen lakanapyykkiä. Oksennustautia liikkeellä.

Suhteellista

2005-01-20T14:27:00.000+02:00

Lentokoneella pääset vuorokaudessa maapallon toiselle puolelle. Lapsen sairastaessa kotona et pääse edes postilaatikolle saakka.

Iskelmäradio jyrää

2005-01-19T01:00:00.000+02:00

Työkaverini autostereot sanoivat yhteistyösopimuksen irti. Ne jumiutuivat soittamaan vain yhtä ja samaa kanavaa, Iskelmäradiota. Nuori punk–neito oli viikon verran ranteet auki. Hiljaisuus tai Kari Vepsä. Pätkivä puhelimen radio tai Anne Mattila. Ensimmäisen viikon hän raivosi. Toisella viikolla jo hyräili Kari Tapion "juna kulkee taas" kappaletta ja muisti sujuvasti 2004 paras iskelmä-äänestyksen ehdokkaat.

Hiukan vahingoniloisena käänsin kannatuksen vuoksi oman autoradionikin muutamansadan kilometrin ajaksi Iskelmäradion taajuudelle. Sieltä avautui aivan uusi maailma. Huomasin Suomen olevan täynnä iskelmälaulajia. Toisilla ääni oli OK, mutta taustat aitoa Hammond-saundia. Oli puolestaan hyviä sävelkulkuja, joissa taas laulaja ei pysynyt mukana. Kun nuo asiat olivat tasapainossa, sanoitus käski painaa pään rinnallein... Ensi alkuun oli pinnisteltävä huomatakseen kappaleen vaihtuneen, mutta mikäpä olisi sopinut paremmin taustamusiikiksi harmaan maalaismaiseman halki ajaessa.

Radiokaraoke oli jo kokemus sinällään, mutta "Kivan päivän ilta" oli ehdoton ohjelmasuosikkimme. Ihmiset soittelivat päivän kivoja tapahtumia studioon ja juontajat myötäilivät, että kivaa on, totta kai. Siis kivaa kun valmistuin lähihoitajaksi ja kivaa kun koirani tassu parani. Kivaa oli huomata, kunka kivaa suomalaisilla oikeasti on. Koko kanava oli niin umpipositiivinen, että tällä maailmankatsomuksella pahaa teki.

Mutta rehellisesti, iskelmässä ei ole mitään vikaa. Sopivina annoksina. Ja ellei niiden kuunteleminen saisi minua muistuttamaan entistä enemmän omaa äitiäni. Yllättävän sujuvasti huomasin laulavani Dannyn ja Matin & Tepon kanssa, vaikka en tiennyt edes sanoja osaavani. Tämä lienee selvä merkki siitä että saatan olla jo liian vanha heilumaan lavan edessä nyrkki pystyssä ja huutamaan mukana born-to-be -wild, kun parikymppiset pitkätukat sitä kitaroillaan vääntävät... Heidän pääkohderyhmä ei ole yli 35 –vuotiaat tavalliset suomalaiset aikuiset, kuten tulevan suosikkini, Iskelmäradion!

Skidinä-meemi

2005-01-17T03:57:00.000+02:00

En muista lapsuudestani paljoakaan. Jotkut väittävät sen tarkoittavan onnellista lapsuutta. Toiset taas uskovat sen olevan surkean lapsuuden aiheuttama torjuntamekanismi. Itse uskon, että minulla oli jo silloin huono muisti.

Intouduin Saunasiiderin skidinä-meemistä (ensimmäisestäni!), tässä voin käyttää lähes kaikki muistikuvani ennen rippikouluikää.

1. Varastitko koskaan kaupasta?

Tottakai! Kun isommat tytöt kiristivät, etteivät ota minua meikkileikkeihinsä mukaan ellen varasta heille suklaapatukoita. Ja sen jälkeen he kiristivät sillä, että tiesivät minun varastaneen. Eivätkä he silti leikkeihinsä mukaan ottaneet. Tyttöjen nykyiset vaiheet tietäen en ole siitä enää katkera. Sitä vain jäin ihmettelemään, kun pyhäkoulussa kerrottiin varastetun suklaan maistuvan pahalle. Ei se maistunut! Paha mieli kyllä tuli, ja tuon jälkeen olen pysynyt varastelun osalta kaidalla tiellä.

2. Jaksoitko aina nousta uimahallin altaasta vessaan?

En tietenkään. Kun maalaislapsi pääsee kerran vuodessa kaupunkiin ja uimahalliin, ei sitä aikaa tuhlata vessassa istuskeluun. Uskoin, ettei altaan vesi nousisi niin paljoa, että kukaan huomaisi. Eikä noussutkaan!

3. Uudistitko oman tai jonkun ystäväsi kodin sisustuksen?

En, sitä en koskaan uskaltanut tehdä. Hurjin tekoni oli uuden ja perheemme ensimmäisen kahvinkeittimen polttaminen kynttilällä. Muovi suli mukavasti ja puuhaa riitti pitkäksi toviksi. Jätökset piilotin ruokakomeroon ja väitin, etten tiennyt asiasta mitään. Mistä ne arvasivat, että olin syyllinen, ainoa lapsi sentään.

4. Olitko jo silloin mielestäsi viisaampi kuin aikuiset ihmiset ja toimitko myös sen mukaisesti?

Toki, vietinhän jo alle kouluikäisenä päivät yksin kotona. Nykyisin se olisi kai heitteillejättö, mutta silloin ei perheellä ollut muita vaihtoehtoja. Kytevän lautalattian olen kuulema sammuttanut hyppimällä palonalun päällä, itse en kyllä tapausta muista.

5. Mkä oli lempiruokasi lapsena ja onko se edelleen sama?

Intohimoni oli paksu juustopala, jonka päällä oli vielä paksumpi voikerros. Enää ei menisi alas. Rymd-mehu oli makunautintojen huippu. Tai ei itse mehu, vaan se jauhe. Sitä söin salaa pussikaupalla. Eipä löydy enää kaupoista.

Viikonlopun muistilista

2005-01-14T23:05:00.000+02:00

Viikonloppuna on...

... palautettava myrskyn pihaamme heittämä kastelukannu naapuriin ja haettava heidän puolelta rantapallo, muovipressu sekä piipun suojapelti.
... siirretävä kariseva joulukuusi ovenpielestä vajan taakse katseilta piiloon.
... vaihdettava hammasharjat.
... harkittava vakavasti, olisiko työpaikan pihassa oleva autopaikka vaihdettava venepaikaksi.
... kokeiltava ensimmäisen kerran epilaattoria.
... paikattava tokaluokkalaisen polvien kohdalta puhki kuluneet pyjamanhousut. (Kuinka pyjama voi kulua polvista puhki?)
... otettava yksi valokuva. Olisi mukava nähdä, kuinka kesälomakuvat onnistuivat.
... koetettava palauttaa keskusteluyhteys mieheen. Ellei onnistu, on etsittävä papukaija.
... käännettävä komposti.
... pestävä runsaasti lakanapyykkiä. Kolmivuotias OLI yökuiva.

Tukkakriisi (osa 284)

2005-01-13T16:20:00.000+02:00

Pitkä tukka vaatii paljon ravintoa ja vähentää siten aivojen ravinnonsaantia, kertoo Pohjois-Korean valtiollinen televisio. Tuon instituution vankkaan totuuteen on mukava uskoa. Paras uutinen sitten kampaajalla käynnin. Ja kiitos kysymästä, päivät kuluvat lyhyen tukan tuomaa älykkyyttä odotellessa.

Alussa on rakkaus

2005-01-12T13:12:00.000+02:00

Avionrikkoja pohtii riippuvuutta herättävässä tirkistelyblogissaan, kuinka kaunis, tyylikäs, sosiaalinen tyttöystävä muuttuu verkkareissa pihtaavaksi äitivaimoksi. Kenties siellä samassa tehtaassa, jossa komea prinssi, joka kesäiltana auton takapenkillä lupaa hakea daamilleen vaikka kuun taivaalta, muunnetaan äijäksi, joka ei saa haettua edes vaippoja kaupasta vaimon maatessa rintatulehduksen kourissa itkevä vauva sylissään.

Alussa on rakkaus. Eivät kai ihmiset muutoin luopuisi itsenäisyydestään ja maailman houkutuksista, muuttaisi yhteen ja haluaisi luoda täydellisen olennon, yhteisen lapsen. Rakkaus on kemiaa. Sen puoliintumisaika on yksilöllinen, mutta jokaisen parin kohdalla väistämätön tapahtuma.

Nainen tulee raskaaksi. Naisen tunteet heittelehtivät vaaleanpunaisesta onnesta ahdistavaan pelkoon, maailma on yhtäkkiä täynnä vauvoja, lastenvaunuja ja suuria vatsoja. Mies juoksee suoraan autokauppaan. Viimeinkin pätevä syy hankkia perheeseen suuri tila-auto.

Alkuraskaus on väsymystä ja pahoinvointia. Mies katselee ihmeissään olohuoneeseen tuomansa näkkileivän aiheuttamaa raivokohtausta, jonka puolivälissä nainen nukahtaa istualleen. Seksi ei luista, koska nainen joutuu juoksemaan kesken aktin vessaan oksentamaan.

Vatsan kasvaessa alkuvaiheen hormoniheittelyt tasaantuvat ja nainen tuntee itsensä halukkaammaksi kuin koskaan ennen. Miestä kasvava vatsa pelottaa. Mies on kenties haaveillut kimppakivasta, mutta vuoteeseen vatsakumpuna soluttautunut kolmas pyörä ei vastaa kuvitelmia. Miehellä on entistä enemmän iltamenoja kavereiden kanssa. Hänen päätään särkee yhtenään. Työt ovat muuttuneet raskaammiksi, miehen on ehdottomasti vain nukuttava öisin. Lopulta mies saa sanottua, ettei halua hakata lapselle aivovauriota, rusentaa sitä vatsallaan ja sitä paitsi, niin eläimiä tässä ollaan, että vietitkin hävisivät, kun naaras on jo raskaana. Mies on tyytyväinen avoimuudestaan. Naista itkettää taas.

Synnytysvalmennukseen mies tulee vain kerran. Miestä pyörryttää kuvat synnytysasennoista ja puheet lapsivedestä. Nainen toivoo, että mies kävisi edes isäryhmässä. Miehestä se on hyvä idea. Poikien kanssa kaljoitellaan taas monta iltaa.

Naisen valtaa pesänrakennusvietti. Mies ihmettelee, onko tuo kangasosastolla vyöryvä nainen todella hänen naisensa. Vaaleanvihreä vai vaaleankeltainen, miehelle se on aivan sama. Lastentarvikeliikkeessä mies huomaa ensimmäisen kerran elämässään olevan teknisesti kykenemätön. Polttomoottorit hän purkaa ja kokoaa vaikka silmät kiinni, yhdistelmävaunuja hän ei saa muunnetuksi rattaiksi edes käyttöohjeiden avulla.

Lopulta koittaa suuri hetki. Jos mies lähtee synnytyssaliin mukaan, hän on hetken kiinnostunut sairaalatekniikasta. Sen jälkeen hän huomaa, että lääkäri vaikuttaa epäpätevältä. Ja että kätilöllä on hyvät rinnat. Miestä ahdistaa naisen kipu. Vaikka nainen on jo raskauden aikana muuttunut tunnistamattomaksi, nyt hän vaikuttaa ulkoavaruudesta tulleelta humanoidilta. Kahvilla on käytävä usein. Ja tupakalla. Ja hakemassa vielä se toinenkin iltapäivälehti. Miehen peukalot ovat kipeinä hieromisesta. Hän ärähtää naiselle, eikö tämä voisi jo lopultakin synnyttää.

Lapsen syntyessä miehen itsetunto kuolee. Mies ei ole enää suurinta, mikä naisen himottavimmassa elimessä on käynyt. Kuinka hän voisi enää koskaan saada naisensa tuntemaan mitään. Mies ei usko, että luonto korjaa kaiken ennalleen. Se tieto on naismafian välittämä suuri valhe.

Seuraavana päivänä mies ei tule sairaalaan. Varpajaiset olivat kosteat ja pitkät. Kolmantena päivänä mies hakee perheensä kotiin. Hän on ostanut Jaffa-keksejä ja keittänyt kahvit. Hetken elämä hymyilee. Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Rakkaus kurkistaa keittiöön.

Viikon kuluttua mies rohkaisee mielensä ja ehdottaa seksiä. Nainen on vielä kipeä ja tikit kiristävät. Seuraavalla kerralla lapsi herää ennen housujen riisumista. Kolmannella kerralla mies käy touhuun selibaatin tuomalla raivolla, nopeasti ja tehokkaasti. Naiseen hän ei juuri tohdi koskea, rinnat vuotavat ja vatsa muistuttaa löysää pullataikinaa. Miehen nukahdettua nainen miettii, uskaltaisiko kaivautua miehen kainaloon.

Uudenlainen arki koittaa perheeseen ja rakkaus lähtee pitkälle omatoimimatkalle maailman ääriin. Mies käy töissä, eikä ymmärrä, kuinka nainen on jatkuvasti väsynyt, vaikka on vain kotona. Mies ei ymmärrä, miksi hänen täytyisi hoitaa lasta iltaisin, siksihän nainen on äitiysomalla. Mies nukkuu korvatulpat korvissaan, hän tässä töissä joutuu käymään. Mies ei tiedä, mitä voisi tehdä puhekyvyttömän, rintaa syövän lapsen kanssa. Hän lupaa kyllä viedä lapsen kalaan hiukan myöhemmin, kolmevuotiaana, tai neljä… Mies ei enää osaa puhua naiselleen, hän vetoaa tutkimukseen, jonka mukaan raskaus surkastuttaa aivoja. Mies etsii älyllistä elämää kulmakapakasta.

Nainen on hämmentynyt uudesta roolistaan. Hän rakastaa lastaan, mutta häpeillen tunnustaa kaipaavansa samalla entistä elämäänsä. Nainen ehdottaa miehelle yhteistä, kahdenkeskistä iltaa. Miestä pelottaa. Nainen ei ole puoleentoista vuoteen maistanut pisaraakaan alkoholia, hän varmasti sekoaisi täysin. Naistakin pelottaa. Hän on asettanut illalle kohtuuttomia tavoitteita, kaiken tulisi olla täydellistä ja vuoden aikana tulleet parisuhteen solmut olisi aukaistava muutamassa tunnissa. Lapsenvahdin löydyttyä pariskunta lähtee kaupungin yöhön. Nainen ottaa oluen ja rohkaistuu puhumaan tunteistaan. Mies ottaa sanat syytöksinä. Mies ottaa muutaman oluen lisää ja rohkaistuu puhumaan omista tunteistaan. Nainen ottaa sanat syytöksinä. Mies iskee tarjoilijalle silmää ja nainen muistaa kaikki miehen iltamenot. Nainen käy tanssimassa ja mies ihmettelee, miksei nainen enää hymyile hänelle tuolla tavalla. Pariskunta lähtee kotiin ja seuraavana päivänä mies pahentaa naisen krapulaa toteamalla, ettei enää koskaan kehtaa lähteä tämän kanssa ulos.

Nainen antaa hiustensa rasvoittua ja pukeutuu verkkareihin. Lapsi hyväksyy hänet sellaisena. Salaa nainen laskee päiviä äitiyslomansa päättymiseen.

Tyhjä kirja

2005-01-02T00:02:00.000+02:00

Jos uusi vuosi todellakin on tyhjä kirja, jonka lehdet täyttyvät päivä kerrallaan, tämän vuoden kirja ei houkuta lukemaan alkusivua pidemmälle.

Ajoin aamulla halki pimeän, suruliputtavan kaupungin. Olen ollut täysin jumissa tajuttuani katastrofin laajuuden. En ole saanut puettua tunteitani sanoiksi. Ei sellaisia sanoja ole. Mietin, saanko olla onnellinen siitä, ettei omia läheisiä ollut tuolla mukana.

Matti Vanhanen lupasi runsaasti apua tuhoalueelle. "Se ei ole rahasta kiinni", Matti totesi. Oikein, meidän kaikkien panosta tarvitaan siellä. Saako silti pohtia, miksi pienet sydänleikkauspotilaat ovat jumiutuneet henkensä uhalla leikkausjonoihin. Miksi se on rahasta kiinni.

Viikossa suurinkin katastrofi vanhenee niin, että uutisiin mahtuu toinenkin uutisaihe. Buenos Airesissa yökerhon tulipalossa on kuollut ainakin 175 nuorta, n. 700 on loukkaantunut. Paha, paha maailma.

Omat ajatukset tuntuvat mikrobin kokoisilta. Olisiko iloinen siitä, ettei tänään potenut krapulaa, vai surullinen ettei tänäkään vuonna päässyt juhlintaan mukaan. Olisiko iloinen siitä, että on saanut viettää pitkän viikonlopun lasten kanssa, vai vihainen siitä ettei miehestä ole taas pariin vuorokauteen kuulunut mitään. Olisiko tyytyväinen siitä, että itse itselleni lupaama joululahja jäi alennusmyynneissä kaupan hyllylle ja rahat menivät avustustilille, vai onneton havainnosta, että aikuiset ihmiset ovat saaneet aivan oikeita paketteja joulupukilta.

Toivottavasti seuraavat 364 sivua ovat onnellisempia.

Vuonna 2004

2004-12-31T04:54:00.000+02:00

Mitä et ole koskaan kertonut äidillesi, etkä uskaltanut kertoa sitä tänäkään vuonna?
- Paljonkin on kertomatta. Tuskin äiti edes haluaisi kuulla esimerkiksi sitä, miksi olen joutunut tekemisiin poliisin kanssa. Ylinopeussakoista olen aina kertonut, se riittäköön.

Mikä oli kallein ostoksesi vuonna 2004?
- Vuoden kallein lasku taisi tulla siitä, kun kaivinkone pyöri muutaman päivän pihalla.

Piirrä viiva pohjoisimman, itäisimmän, eteläisimmän ja läntisimmän paikan välille joissa kävit vuonna 2004. Millaisen kuvion saat?
- Kalajoki, Lappeenranta, New Jersey; aika surkean kapea kolmio siitä tuli.

Mikä oli vuoden kohokohta?
- Kyllä se (kaikesta huolimatta) oli se hyytävän kylmä arkiaamu, kun seisoin mustassa hääpuvussa tuomarin edessä ja sanoin, tahdon!

Mikä olisi voinut jäädä kokemattakin?
- Pitkien hiusten leikkaaminen vähän kaduttaa. Muutuin aivan äitini näköiseksi ja säikyin peilikuvaani viikkokausia. Koetin korjata tilanteen värjäämällä jäljelle jääneet haituvat pikimustiksi. Nyt näytän Elvikseltä...

Kuinka monta päivää sairastit vuoden aikana?
- En yhtään oikeasti sängynpohjalla. Töihin taisin silti pari kertaa soittaa olevani tooosi kipeä.

Kun vuonna 2012 istut iltaa kavereidesi kanssa ja muistelet menneitä, muistat vuoden 2004 siitä, että silloin...
- Matti Nykänen joutui ensimmäisen kerran vankilaan.
- Siskonmies ymmärsi lopultakin pakata tavaransa muovikassiin ja häipyä suvustamme.
- Konginkankaalla meni ihmishenkiä ja Kaakkois-Aasiassa vielä enemmän.
- Vietin elämäni ensimmäisen täyspitkän kesäloman.
- Poltin viimeisen tupakan.
- Vettä satoi niin, että peltomaisema muuttui kesällä järvimaisemaksi.

Asteikolla 1-10, kuinka karvainen oli vuotesi?
- Höh? Todella huono vuosi sillä rintamalla, korkeintaan 2. Ja kysymys oli vielä huonompi. Nolla.

Tänään voi...

2004-12-27T07:17:00.000+02:00

… käydä vaihtamassa partakoneen lahjakorttiin. Mies teki erittäin selväksi, että lahja oli epäonnistunut ja todennäköisesti vielä niin halpakin, ettei vaihdossa mitään mieleistään saisi. Ei ollut halpa, mutta lisään lahjakorttiin vielä muutaman kympin. Ei syödä ennen seuraavaa palkkapäivää.
… käydä tallettamassa satanen pankkiin. Mies heitti sen syliini ja käski ostaa vaikka sukkia. Onhan niistä osa reikäisiä. Muita lahjoja ei sitten tullutkaan. Ei vain oikein shoppailuta.
… soittaa vanhemmille ja kiittää lahjoista. Lapset tykkäsivät peleistä ja vaatteet olivat heille juuri sopivan kokoisia. Mies tölvi noista paketeista koko joulun.
… olla soittamatta appivanhemmille ja kiittää lahjasta. Miehen mielestä Tiimarin värityskirja puoliksi molemmille oli tosi OK.
… heittää jouluruuat roskikseen. Paistamansa kinkun ja ostamansa kalan lisäksi mies söi kaksi perunaa. Ei halunnut riskeerata jouluaan minun kokkaamilla ruuilla. Niitä sitten jäi vähän yli.
… heittää tyhjät suklaarasiat roskikseen. Mies rouskutteli takahampaillaan eräänkin konvehdin sohvalla maaten. Me muut sotkupellet saimme yhden rasian keittiönpöydän ääressä syötäväksi.
… kaivaa kaapin perukoilta sinne jo ennen joulua jemmatut suklaat ja marmeladit. Tänään juhlitaan lasten kanssa!
… pestä rasvatahran eteisen seinästä. Kaksipäiväinen kuittailu huonosti tehdystä joulusiivouksesta meni perille.
… kuiskutella kuuselle, että älä välitä. Se on kuullut koko joulun olevansa yhtä ruma kuin koristelijansakin.
… hengittää ja huutaa ääneen ilman että sohvalta kuuluu: "Turpa kiinni, jouluna on saatava levätä!"
… etsiä jonkun aikuisen, jolle voi PUHUA.
… olla onnellinen, että kaikki on nyt ohi. Olinkin unohtanut, kuinka ahdistavia pyhien vietot perheessämme ovat. Pääsiäiseksi ilmoittaudun Autoliiton tiepäivystäjäksi ja ensi jouluksi varaan matkan Kanarialle. Heti tänään!

Partakonetta ostamassa

2004-12-23T08:30:00.000+02:00

Päätin ostaa pukinkonttiin niinkin persoonallisen ja yllätyksellisen lahjan kuin partakoneen. Kone on miehinen, mutta kuvittelin ostotapahtuman olevan tavanomainen; tavara kainaloon ja kassalle. Mahdollinen tekniikkakeskustelu myyjän kanssa, jos hän joulukiireiltään ehtisi, ei pelottanut, olenhan kokonaisen autonkin saanut ostettua ihan itse.

Partakoneet löytyivät lukitusta lasivitriinistä ja niitä oli yllättävän paljon. Oli pyörivää terää, rajausterää, itseteroittuvaa terää, kolmiulotteista ajopäätä, nelisuuntaista ajopäätä, kääntyvää ajopäätä, ajopään jäykkyyden säätömahdollisuutta, hoitoainetta syöttävää ajopäätä,huoltokeskusta, latauslaitetta, interaktiivista parranajotottumuksia rekisteröivää LCN-näyttöä, samppanjanväristä metallikuorta, pehmeää säilytyspussia, kovaa matkakoteloa, vesipesun kestävää konetta, huoltovapaata konetta... Myyjä!!!!

- Ja Rouvalle partakone?
- Joo... eikun miehelle.
- Ja minkälaiseen käyttöön?
- ????? No parranajoon lähinnä.
- Niin, minkälaiseen parranajoon? Ajaako mies parran päivittäin, vai harvemmin? Onko hänellä parta, pulisongit tai viikset? Minkälaiseen koneeseen hän on tottunut, pyörivään terään vai ajopäähän? Ja onko sänki kovaa vai pehmeää? Onko hänellä itsepäisiä hajakarvoja kasvoissa? Onko hänellä ongelma-ajokohtia kasvoissa? Kulmikas vai pyöreä leuka? Onko hän herkkäihoinen, vai kestääkö iho mekaanista rasitusta? Mitä hoitotuotteita hän käyttää? Haluaako hän märkäajomahdollisuuden? Käyttääkö hän enemmän verkkovirtaa kuin akkulatausta? Kuinka paljon rajaajaa hän tarvitsee?

Minulle tuli kuuma. Kysymyksiin vastaillessa huomasin, että olen elänyt toistakymmentä vuotta miehen kanssa, jonka tavoista en tiedä käytännössä yhtään mitään. Osoitin myymälän laidalla käyskentelevää asiakasta ja mumisin, että tuontyylinen parta miehelläkin on. Myyjän ilme kirkastui ja hän tuli koneineen aivan viereeni ja aloitti esitelmän kyseisen partatyypin hoidosta.

- Aluksi konetta painetaan vain kevyesti koskettaen ihoa vasten, ja toisella kädellä venytetään nääääin nahkaa ajeltavalta alueelta. Sellaiset pienet, kurittomat karvat leikkautuvat tällä muotoillulla teräsverkolla ihan hups vain. Ja tässä nämä kolme ajopäätä hivelevät pehmeästi ihoa, herkkähän se oli, ja nooostavat karvan terhakkaasti pystyyn koneen vaeltaessa aina vain kovemmin ja kovemmin painaen kasvojen iholla... Hän silitteli kädellään ilmaa, teki kaaria, siristeli silmiään ja puhui aina vain nopeammin ja nopeammin. Hiki valui selkääni pitkin. Minulla oli tunne, että tässä puhutaan jo aivan muusta kuin parranajosta.

- ...ja viimeisillä... rajaajan... työnnöillä... voi jo... käyttää... voimaa.... ihan kunnolla... ja kun ajo... on ohi... (myyjä huokaisee) voi vielä aivan hellästi levitellä jotain kivantuoksuista geeliä ajetuille paikoille...

Helvetti, hinttihän tuo äijä on! Nappaan koneen, sanon kiitos ja runnon itseni kassan kautta ulos liikkeestä. Olen hikinen ja punastelen polviin saakka. Minulla on likainen olo, olenhan juuri henkisellä tasolla nähnyt mieheni riisuttavan kodinkoneliikkeen hyllyjen välissä. Katselen vainoharhaisena ympärilleni, ei kai kukaan vain nähnyt. Kiitän tätä jouluruuhkaa, kaikki näyttävät olevan omissa maailmoissaan.

Poistuessani kauppakeskuksesta kävelen alusvaateliikkeen ohi. Näen pitsien keskellä hämmentyneen, vaaleanpunaisen miehen. Hymyilen hänelle. Kyllä, minä tiedän, miltä se tuntuu.

...pikkujouluista kontaten

2004-12-22T03:15:00.000+02:00

Pikkujoulukaudesta voi kai jo puhua menneessä aikamuodossa. Koska en edelleenkään ole jouluihminen, en millään tavoin ole katkera jäätyäni ilman pikkujoulukutsuja... mutta en silti ymmärrä moista pakkojuhlimista.

Perinnejuhlat vappu ja juhannus ovat siistejä verrattuina pikkujoulukauteen. Juhannuksena kenties hukkuu enemmän ihmisiä ja vappuna puistoista löytyy enemmän alaikäisten oksennuksia, mutta juhlinta tapahtuu enemmän perheen ja ystävien kesken ja kestää maksimissaan pari päivää.

Pikkujouluja juhlitaan kuukauden ajan. Ilman puolisoa. Ja kokoonpanoissa, jotka jo ilman alkoholiakin ovat räjähdysherkkiä. Työporukat, taloyhtiöt, junnuliigan vanhempainyhdistykset, vuoden parhaat yritysasiakkaat, kansalaisopistojen opintoryhmät, talkooporukat... Näin joutuvat radalle nekin amatöörit, joiden ainoa kosketus väkijuomiin kuluneen vuoden aikana on muutama liköörimakeinen. Heille on täysin vierasta, että aikuisen ihmisen ei tarvitse tanssia pöydällä alaosattomissa, tyhjentää jauhesammutinta juhlatilaan ja sammua itse vastakkaisen sukupuolen WC-tiloihin vain osoittakseen muille olevansa humalassa.

Kun toisilleen puolivieraat ihmiset laitetaan glögimaljan ympärille, ei aikaa tuhlata seurusteluun ja iloiseen yhdessäoloon. Silloin nostetaan pöydälle asiat, joihin ei päivänvalossa tohdita kajota. Niitä selvitellessä ensimmäiset nutturat aukeavat ja sukkahousut repeävät. Usein on tapana lähteä vielä jatkoille ja saattaa jäsentenväliset kisailut suuren yleisön tietoon. Tässä vaiheessa irtoilee jo hampaita.

Väkivallattoman vaihtoehdon valinneet luottavat suuren Armon ja Ilon juhlan läheisyyteen. Jos löytäisi puolisonsa housut kintuissa pomon kanssa juhannuskoivun alta olisi ero enemmän kuin todennäköinen. Kun sama tapahtuu joulukuusen alla, todennäköisyys joutua ulkoruokintaan on pienempi. Koska lasten vuoksi on ainakin joulunpyhät näyteltävä onnellista perhettä. Koska kolmetoistakiloinen kinkku on jo tilattu, aattoilta ohjelmoitu puolen tunnin tarkkuudella, sisarukset kutsuttu joulupäiväksi syömään, ja tietää paketista löytyvän kauan odotetun kotiteatterisysteemin. Välipäivinä ei mistään irtoa vuokrakämppää ja uutena vuotena tehdäänkin jo uudet lupaukset ja unohdetaan koko juttu.

Mutta silti... ei yhtään pikkujoulukutsua tänä vuonna!

Kinkku on löytänyt uuden kodin.

2004-12-21T01:40:00.000+02:00

Työpaikan sähköisellä ilmoitustaululla on eräskin gerbiili ja kollikissa vaihtanut omistajaa, mutta tämä on ensimmäinen allergiaperheeseen osunut Kinkku.

"Luomupossunpotkaa. Myydään 10kg:n täysin valmis kinkku. Vähän maistettu,allergian takia. Hp.300 euroa. Hyvää Joulua."

Vain tuntia myöhemmin oli viestiketjuun ilmestynyt iloinen sanoma, vähän haukattu sian takapuoli oli vaihtanut omistajaa. Ja halvalla. Toivottavasti uudessa perheesä ei kohdata pitovaikeuksia.

"Kinkku on löytänyt uuden kodin. Kiitos kaikille Ja Hauskaa Joulua."

Samalla palstalla on myynnissä myös mm. Fort.Sierra-87, vauvan kosteussuoja, pun.vihr.valk. ruud. kappa ja pun.sin.valk. sivuverh. ja erill. joulupöytäl., paahtoleipäteline kahdeksalle viipaleelle, teräksinen koiran kiristyspanta, DVD-leffoja (eivät toimi Suomessa myytävissä soittimissa), hyvä takaluukku ja etuvalo sekä Jerry Gotton-vuosikertoja. Vielä ehtii pukinkonttiin.

Vielä ehtii

2004-12-20T04:07:00.000+02:00

... leikata nurmikon. Kyllä, kyllä se kasvaa vielä.
... käydä kirkossa kuuntelemassa kauneimpia joululauluja.
... vuokrata asuntoauto ja ajaa Faroon.
... vuorata talo 100 000:lla lampulla, tai kierrellä etsimässä lähiseutujen valaistuin piha.
... perustaa joulupukkipalvelun.
... osallistua pilkkikauden avajaisiin.
... luovuttaa verta.
... vaihtaa joulukuusen latvatähti latvapiikkiin.
... käydä Tiimarissa. Myyjillä on soivat poronsarvet päässä.
... siirtää huonekalut uuteen järjestykseen.
... pidentää elinikäänsä monella vuodella tissuttelemalla vinkkua ja syömällä suklaata.
... postittaa joulukortit ja -paketit. No ihan oikeasti. Postin tädit vain vedättävät!

Oikeastaan on vaikeampaa keksiä, mitä ei vielä ehtisi tehdä. Ja ennen mitä? No mummolta en voi saada sitä upean makuista pihlajanmarjahyydykettä, mutta mummo kuolikin jo vuonna -82. Näin ajatellen, ehkä takana olevaa elämää on enemmän kuin edessä olevaa. Joten, jos pidät kiirettä, voit vielä ehtiä...

... näkemään Ville Valon livenä.
... ostamaan laillista tupakkaa.
... hankkiutumaan raskaaksi.
... lukemaan jatkossakin Minos Lumikinosta.

Työniloa

2004-12-18T04:13:00.000+02:00

Tänä vuonna työnantajalla on joulumieltä. Saamme syödä jouluaterian työajalla. Edellyttäen, että on muistanut laittaa nimensä ennakkotilauslistaan. Ja että maksaa aterian itse.

Tänä vuonna työnantaja on muistanut oikealla joululahjalla. Ihmetystä herättänyt, kaikille jaettu sininen muovilaatta, työnantajan logolla tietysti varustettuna, paljastui kirjanmerkiksi. Kuvittlevatko ne tosiaan, että täällä monikultturisessa työyhteisössä kaikki osaisivat lukea?

Työsopimusta jäljellä kolmetoista vuorokautta.

Joulukuinen vesisade

2004-12-16T01:47:00.000+02:00

Onko masentavampaa kuin joulukuinen vesisade? No kenties marraskuinen Korso, olen kerran ajanut ovet lukittuina sen läpi, mutta muuten, tämä ilmasto on ehdoton synkkämielisyyden huippu.

Olen tuntenut itseni tyhjenneeksi ilmapalloksi. Olen itkenyt ja huutanut "mä haluan täältä pois" hiekkalaatikon reunalla kaksiasteisen vaakasuoran vesisateen hakatessa päin naamaa. Olen koko ajan väsynyt, nukuin Sopranosienkin viimeisen jakson ajan kärsien kuulema reippaista ilmavaivoista. Nukkumaan mennessä en saa unta kuin muutaman painajaisen ajaksi ja aamuneljältä olen tuijottamassa umpipimeään metsämaisemaan. Aamuisin kirjoitan itselleni tehtävälistan (käy kaupassa, tee ruokaa, mene töihin, muista hengittää, vaihda sukat, hae lapsi koulusta, katso uutiset...) ja illalla tarkistan, muistinko todella hakea sen lapsen. Olen maannut sohvalla ja katsellut takan reunalla kurkkupurkissa lilluvia aivojani miettien, eikö tuollaisen herneen suojaamiseen olisi riittänyt hieman yksinkertaisempikin pääkoppa. Olen vajonnut kaulaani myöten kaamokseen.

Eilen sain sanottua sen ääneen. Että tämä pimeys masentaa. Se kuullosti hyvältä. Kotiväelle asia ei ollut uutinen. Olivat jo lyöneet keskinäistä pitkävetoa, onko se huhti- vai toukokuu, kun äiti talvimasennuksesta kevätmasennukseen siirtyen hetkeksi normalisoituu ennen loma-ahdistustaan. Minua asia ei naurattanut, mutta huomasin synkkyyteen taipuvaisena tuhlaavani vuoden synkimmät hetket horroksessa viettäen. Päätin lisätä vielä yhden kerraston sadevaatteiden alle ja nauttia muutaman viikon pimeydestä ennen kirvelevän kirkkaiden keväthankien tuloa. Ja vaikka kirkkaanpunainen joulupukki näytti irvokkaalta sateen huuhtelemassa ikkunassa, ripustin sen silti paikoilleen.

Facelift

2004-12-03T04:43:00.000+02:00

Keski-ikäistynyt blogini on kriisinsä keskellä käynyt nyt niin muodikkaassa kasvojenkohotuksessa. Toimenpide suoritettiin lyhyen laivamatkan päässä Suomen etelärannikolta ja siksi emme välttyneet pieniltä komplikaatioilta. Univaikeuksien ja turvotuksen lisäksi huolimaton kirurgi aiheutti vanhojen postien täydellisen katoamisen, vaikka niiden tuomaa persoonallista vivahdetta nimenomaan halusimme vaalia. Pahoittelemme syvästi kaikkien rohkaisevien kommenttien menetystä ja otimme vastaan klinikan tarjoaman lohdutusrasvaimun.

Sidosten alta paljastuu sama vanha rouva kuin aiemminkin, hiukan aktiivisemmalla otteella tosin. Varastettuna ideana kertoilen luku- ja kuuntelutottumuksistani. Pian tekin tiedätte, mitkä kaikki kolme levyä omistan... Niksillä koetan helpottaa arjen tilanteista selviämistä, se onkin muuten ainoa paikka missä käytän sukkahousuja. Ja mahdollista tulevaa blogilistan suursiivousta peläten nappasin muutaman asiallisen tuotoksen turvaan, että jatkossakin osuisin heidän sivuilleen.

Joululinkeistä ei sitten kannata välittää. Ne ovat vain siedätyshoitoa omaan joulusietämättömyyteeni.

Jotain sinistä...

2004-12-02T05:42:00.000+02:00

Tarkoitus oli rysäyttää kaikki kerralla uusiksi, mutta pohjolan yöt ovat lyhyitä. Blogin tuuletus jatkuu ensi yönä. Surffailkaa sillä välin jossain muualla...

Geneettinen jouluahdistus

2004-12-01T07:20:00.000+02:00

Ensin tahdon painottaa, etten todellakaan ole ns. jouluihminen. Siitä huolimatta olen jo joulukuun ensimmäisenä päivänä stressaantunut kuun lopussa olevasta pitkästä viikonlopusta. Vaikka ensimmäiset piparit ja tortut ovat leivottu, joulukalenterit asetettu näkyville, lahjalista lähes valmis ja osa jo hankittunakin. Vaikka perheen kanssa on käyty läpi toivomukset; ei hössötystä, paljon kynttilöitä, pipareita ja suklaata, vähän lahjoja, iso joulukalenteri ja tuuhea kuusi. Voisiko äiti tervehenkisempää perhettä toivoa?

Tuttavaperheen ulko-ovelta kaatui tonttutulva sisään tulijan syliin jo kaksi viikkoa sitten. "Kun ei me muuten ehdittäisi juhlia joulua ollenkaan, niin aloitettiin vähän aikaisemmin." Luokan pikkujouluja, harrastuskerhon myyjäisiä, naapuriston lasten ovelta ovelle kaupustelua, markkinamiesten hikinen loppukiri. Kuinka ulkopuolisen maailman saisi pysymään loitolla.

Geneettistä jouluahdistusta kantaen lasken jäljellä olevan vielä 23 yötä.

Ab-so-fucking-lutely sad!

2004-11-26T09:26:00.000+02:00

Päätin olla kommentoimatta niinkin tarpeetonta asiaa kuin Sinkkuelämää -sarjan päättymistä. Tässä nyt kuitenkin olen kommentoimassa sitä. Että kurjaahan se oli. Ja samalla ihmettelen, kuinka yksi televisiosarja voi jättää näin tyhjän olon. Tuotantotiimi voi onnitella itseään hyvin onnistuneesta katsojakunnan koukuttamisesta.

Onneksi pyörin piireissä, joissa television katsominen on sallittua hupia. Julkisesti sitä ei kai saisi tunnustaa. Jos esimerkiksi pääsisin kuvan kanssa Helsingin sanomien katugalluppiin kertomaan katselutottumuksistani, kuuluisi minun sanoa: "Meillä ei juuri televisiota katsota, vain tarkoin valittuja lastenohjelmia, uutisia sekä korkealaatuisia dokumentteja, joita muuten tulee aivan liian vähän…" tai "Televisio on meillä vain nauhoitteiden katselemista varten, oopperaa, henkilökuvia, mustavalkoisia klassikkofilmejä…" Varmaankin maailma pelastuisi ilma televisiota ja televisiottoman elämäntavan valinneet ihmiset ovat hypänneet jo evoluution seuraavalle portaalle, mutta ihan oikeasti, kyllä sitä voi olla koukussa televisioon vaikka olisi omakin elämä.

"Onnenpäivät" oli ensimmäinen sarja, johon muistan kokeneeni voimakasta kiintymystä. Muistatteko Fonzien, Richien, kellohameet, hampurilaisbaarin ja Cunninghamin ymmärtäväisen, aina hymyilevän perheen? Fonzie oli niin ihana ja paha poika, että punastelin häntä katsoessani, eikä umpisokeroitu juoni tuntunut ollenkaan epäuskottavalta noina teinivuosina. Ohjelma tuli lauantaisin ja ennen sitä oli siivottava ja haettava viikkorahoilla pussillinen merkkareita, niitä aitoja oikeita Merirosvorahoja, joita ei enää turvallisuussyistä saa myydä. Tai vaihtoehtoisesti Pennin Nalleja, pennin maksaneita nallenamuja. Kai ne olivat itsellekin jonkinlaisia onnenpäiviä.

Seuraavaksi tuli "Miami Vice". Uusintoja katsoessa on vaikea muistaa, kuinka vauhdikkaalta ja erilaiselta sarja tuntui kun sen näki ensimmäisen kerran aikuistumisen kynnyksellä. Se oli sitä aikaa, kun eräs poikaystävistä permanenttasi säännöllisesti hiuksiaan ja toinen kulki harmaissa sämpylöissä. Ja molemmat tuntuivat silti ihan normaaleilta ihmisiltä. Uudennihkeä ajokortti taskussa cruisailin vanhalla Datsunillani opiskelukaupungin sivukujilla kuin Sony avoautollaan Miamissa ja kerran viikossa hiljennyin television ääreen imemään uusia vaikutteita suuresta maailmasta.

"Hill Street Bluesin" matkaan pääsin toisella esityskierroksella. Kaurismäet oli jo katsottu ja karun rumuuden kauneus vähitellen avautunut. Vanhoista sarjoista tämä on varmasti ainoa, joka kestäisi vielä yhden katsomiskerran.

En aio hienovaraisesti unohtaa suuria suomalaissarjoja, vaikka ne liitettiinkin kansan syviin riveihin, maalaistorppien kamarinnurkissa hehkuviin vastaanottimiin. Kyllä, "Metsolat" ja "Puhtaat valkeat lakanat" tuli seurattua uskollisesti jakso jaksolta. Vauhti oli hieman toista kuin nykyisissä sarjoissa, mutta niin oli aikakin. Moni oli vielä laman jäljiltä vereslihalla ja tuttu maalaismiljöö ja lähimenneisyyden selviytymistarina toi pientä lohtua omaan arkeen.

"Sinkkuelämää" on siis viimeinen historiaan siirtynyt riippuvuutta aiheuttanut televisiosarja. En osannut samaistua keneenkään roolihahmoista, mutta naisnäkökulma oli hersyvä. Erityisesti nautin kertoessani miehelle, kuinka tapaamiset hänen kavereidensa vaimojen kanssa ovat aivan vastaavia… paitsi etteivät puheenaiheemme noin kesyjä ole.

Jäljelle jäi vielä kaksi seurattavaa televisiosarjaa. "Teho-osasto" on aivan ehdoton. Joka kerta sitä katsoessani päätän lukea itseni lääkäriksi ja pelastaa puoli maailmaa. Toistaiseksi tuo on jäänyt vielä tekemättä. En ole aivan vakuuttunut, että meno Äänekosken päivystyksessä olisi yhtä hektistä. "Sopranos" toimii perheessämme vastakkaisilla tavoilla. Mies toivoo voivansa tulla töistä kotiin yhtä monen tankotytön kautta kuin Tony ja pystyvänsä hukuttamaan huolensa hänen tavoin betonikengissä Kymijokeen. Minä taas arvostan kunniallista perhe-elämää viikko viikolta enemmän.

Tosiasioita joulusta

2004-11-23T01:33:00.000+02:00

Aivan ensimmäiseksi haluan painottaa, etten todellakaan ole ns. jouluihminen. Jos vallassani olisi, muuttaisin nykyisen joukkohysterian palkalliseksi vapaaviikonlopuksi, johon kuuluisi lakisääteinen rauhoittuminen kynttilänvalon, marmelaadin ja läheisten seurassa. Lipeäkalan ja lanttulaatikon nauttimisen kieltäisin julkisissa tiloissa sekä asuintalojen parvekkeilla.

Voisin luoda loputtoman listan uusista joulunviettosäännöistä, mutta koska niillä ei tulisi olemaan käytännön vaikutusta ja koska niitäkin tulisi vastustamaan vähintään yhtä suuri joukko ihmisiä kuin nykyisiäkin, jätän sen tekemättä. Joulu vain tulee joka vuosi ja se on hyväksyttävä. Etenkin kun on lapsia. Etenkin kun ei ole riittävästi rahaa karata Xianhuun joulua pakoon. Ja koska karkuun lähteminen olisi raukkamaista ja lapsellista.

Jouluun on suhtauduttava kuin synnytykseen. Se ei ole kivutonta, mutta siitä selviää hengissä. Se on naisten ja lasten tapahtuma, jossa miehet tuntevat olevansa hiukan tiellä ja mieluiten senkin ajan olisivat kaveriporukan kanssa vetämässä päätään täyteen. Joulun jälkeen on vatsa kipeä ja hiukan tyhjä olo. Mutta hyvällä valmentautumisella kokemusta voi jälkeenpäin muistella positiivisella mielellä.

Valmistautuminen jouluun on hyvä aloittaa ajoissa. Mieluiten jo edellisen joulun alennusmyynneissä. Silloin on vielä hyvässä muistissa, mitä petyneet pakettien aukaisijat olisivat oikeasti halunneet saada lahjaksi ja tavara kaupoissa on halpaa. Pitkin vuotta kannattaa katsella sillä silmällä kirpputoreja, tyhjennysmyyntejä ja konkurssipesien huutokauppoja. Ulkomaanmatkat voi hyödyntää paketoimalla pienet Eiffel-tornit ja paikalliset nahkakäsityöt joulupaperiin. Tuliaiset ja joululahjat, kaksi kärpästä samalla iskulla.

Maallisen joulun kaksi suurinta ongelmaa ovat: Mitä antaisin lahjaksi. Ja minne piilottaisin lahjat.

Elokuun lopulle saakka lahjoja ei tarvitse erikseen piilotella. Jopa lapsiperheissä ne "mitä lie paketit..." voivat lojua vaikka kirjahyllyn päällä. Kiinnostus tunnistamattomiin, kolahteleviin ja oudoissa paikoissa lojuviin laatikoihin herää vasta vuoden viimeisellä kolmanneksella. Hyväksi koettuja piilopaikkoja ovat esim. pyykkikori, paperijätelaatikko, vanhojen koulukirjojen säilytyspaikka, siivouskomero, pakastin (vain pehmeille paketeille), pyyhkeillä oikeaan muotoon pehmustettu ja mielellään pesty multasäkki ( suurille paketeille) tai lattian ja alalaatikostojen välinen sokkelitila. Vanhojen sukkahousujen lahkeisiin pujoteltuja lahjoja voi kätevästi ripustaa esim. käyttämättömiin hormeihin, henkarikaappien takaseinille tai rehevien viherkasvien peittoon. Eteisen nurkassa vuosikausia lojunut suuri tonttukuvioinen laatikko, jossa lukee isosti JOULULAHJOJA, on liian ilmeinen paikka lahjojen piilotukselle. Sinne ei kukaan vilkaise. Ajankuluksi kannattaa vielä adventin aattona paketoida taidokkaasti kilon kauraryynipaketteja ja raamattuja joulupaperiin ja "piilottaa" nämä sänkyjen alle ja kaappien ylähyllyille. Voin luvata lasten muuttuvan lahjat löydettyään epätoivoisen kilteiksi.

Lahjassa tärkeämpää on ajatus kuin sisältö. Ja itse tehdyt lahjat ovat arvokkaampia kuin kaupasta ostetut. Uskokoon ken uskaltaa. Ei ehkä myöskään kannata uskoa "ei minulle mitään tarvitse" tai "vietetään me aikuiset ihmiset tänä vuonna lahjaton joulu" lausahduksia. Sitä on aattoyönä kulunut eräskin litra bensaa herkkäuskoisten suhatessa ympäri maakuntaa sitä ainoaa auki olevaa yöhuoltamoa ja viimehetken lahjaa etsien.

Lahjalistan laadinta on hankalaa puuhaa, mutta käytännössä se menee näin. Mies sanoo ettei häntä tarvitse lahjoa ja ostan hänelle kirjan, jonka itse haluan lukea. Ostan myös sukkia tai kalsareita, siitä riippuen kummat ovat tänä vuonna kuluneet reikäisempään kuntoon. Lapsille haluan ostaa kehittäviä leluja, urheiluvälineitä ja soittimia. Ne ovat kuitenkin niin kalliita, että tyydyn pyjamiin ja toivon, että suku muistaa heitä kovilla paketeilla. Suvun ja tuttavien lapsille kääräistään pakettiin lahjoja, joita he eivät vanhemmiltaan saa. Sormivärejä, vesipyssyjä, vilkkuvia ja ulvovia avaruusraketteja, tuhannen pikkuosan tee-se-itse korusettejä, muovailuvahaa, hattarakoneita... Appivanhemmille haluan lahjoittaa Viagraa ja ruotsinristeilyn, saisivat hetkeksi muuta ajateltavaa kuin meidän perhe-elämämme. Mies suutahtaa ajatuksesta, siispä appivanhemmat saavat jälleen seinäkalenterin, jossa on kuvia Saimaalta ja Kolilta. Omille vanhemmilleni lahjoitan neljä kappaletta elokuvalippuja, toivottavasti ymmärtävät viettää niillä lapsenlastensa kanssa hauskan illan. Sisarukset ovat hankalimpia lahjottavia. He vittuilevat avoimesti saamistaan kukkavaaseista ja kehystämättömistä nelivärijulisteista ja antavat vielä samalla mitalla takaisin käärimällä paperiin Tiimarin posliinieläimiä ja pahkaveistoksia. Sisaruksille on pakko keksiä jotain kunnollista. Vaikka Marimekkoa. Viinaa niille ei voi antaa, sen verran juoppoja ovat. Kavereille kyllä uskaltaa vinkkupulloja ostaa. Samanlaiset pullot yleensä joulunaluspäivinä hymyillen vaihdamme. Vielä kun naapurin mummolle vie kahvipaketin ja kaukaisempaa sukua muistaa joulukortilla, on lahjastressi ohitettu.

Kolmekymmentäyksi yötä jäljellä...

Kesäkauden päätös

2004-11-20T04:32:00.000+02:00

Ulkotöiden kesäkauden päätöksenä voinee pitää sitä, kun mies työnsi radion talvisäilöön vajan taakse. Naapureiden ilona pihalla kesän soinut ruskea Taunus on miehen käsitys nyt niin muodikkaasta retro-tyylistä. Tuo ruosteen kukittama "projekti" ei ole vuosiin liikahtanut kuin lihasvoimalla, mutta 80-luvun grammari, bassokajarit ja turbobuusteri ulvahtavat vielä hyvin. Radio Suomi ja Peer Gynt kuuluivat ruohonleikkuunkin yli.

Vanhat puutarhakalusteet on poltettu roskanuotiolla, talvella kun on aikaa nikkaroida uudet. Ja grilli on siirretty autotalliin käryämään, saunamakkarat ne on saatava talvellakin. Sadevesiastiasta mies tyhjensi sataviisikymmentä litraa vettä keskelle pihaa. Teki sen kahdeksan asteen pakkasella ja kieltämättä, hieno luistinrata siitä tulikin. Ihmetteli ääneen yllättävää talven tuloa ja koetti totutella ajatukseen, että marjapensaiden paakkutaimet jäävät nyt kasvimaan viereen. Niitä oli ennen maan jäätymistä siirrelty tontin kulmalta toiselle kulloisenkin perheneuvottelun voittajan näkemyksen mukaan.

Ennen lumityökauden alkamista voi hetkeksi vaikka istahtaa sohvalle ja opettaa kolmivuotiaalle Kimblen pelaamista. Alkuvaiheen tupakkalakko antaa oman lisävärinsä maailman ärsyttävimmälle pelille. Tai voi kerrankin viettää laatuaikaa koko perheen kanssa marketeissa kierrellen. Mies onkin mitä mainiointa kauppaseuraa. Sen harvan kerran kun olemme yhdessä liikkeellä, hän ostelee minulle ja lapsille kaikkea pientä ja tarpeellista, joskus hiukan hintavampaakin. Totuus muistuu mieleen vasta kassalla. "Kappas, ei tullutkaan tarpeeksi käteistä mukaan, et vaimo laittasi Visalle näitä ostoksia, kyllä minä sitten maksan..."

Kahvia ja pullaa. Minä tarjoan!

2004-11-18T05:09:00.000+02:00

Blogin keski-ikä on yhdeksän kuukautta. Näin tiesi kertoa melko asiallinen artikkeli kaupparyhmän ilmaislehdessä viime keväänä. Tässä ollaan siis keski-ikäisiä, blogillisesti ainakin.

Olen yllättynyt, että olen päässyt tänne saakka. Itseni kanssa eläessä olen jo oppinut, että uudet asiat jaksavat innostaa parista viikosta pariin kuukauteen. Bloggaus on ollut positiivinen poikkeus. Hyvin ristiriitaisia tuntemuksia tämä on kuitenkin herättänyt.

Aluksi koin mahtavia onnistumisen tunteita, kun näinkin alkeellisilla tietokonetaidoilla sain ääneni kuuluviin virtuaalimaailmassa. Visuaalinen ilme olisi kyllä aivan jotain muuta, jos osaisin toteuttaa oman näkemykseni kauniista blogista. Mutta tähän on tyytyminen ja kumarrettava vain kiitollisena nörtti-insinööreille jo tästäkin mahdollisuudesta.

En käytä nettiä kovinkaan paljon ja suhtaudun siihen varmaan liian juhlallisesti. Olen usein pohtinut, olenko oikeutettu käyttämään julkista tilaa ilman selkeää tavoitetta. Minulla ei ole ideologiaa, jota haluaisin julistaa maailmalle. Minulla ei ole mitään uutta sanottavaa, jota ei olisi jo moneen kertaan ihmiskunnan historiassa käyty läpi. Sujuvasanaisia, teräviä blogeja lukiessani olen todennut, ettei kouluaikojen ysin ainekirjoitus vielä takaa laatua. Huono itsetunto onneksi kohentuu ikävuosien karttuessa, armoton itsekritiikki vain ei päästä otteestaan.

On imartelevaa huomata, että minulla on lukijoita! Ykkösellä alkava sijoitus Top-listalla ei ole huono lähes tuhannen blogin joukossa. Olen koettanut rehellisesti pohtia, kirjoitanko enemmän kuvitteelliselle lukijalleni vai itselleni.

Ensimmäiset tarinani kirjoitin jo ennen kouluikää. Pöytälaatikkoon on kertynyt liuskoja ja vihkoja melkoinen kasa. Perheen kasvaessa ja oman ajan vähentyessä kirjoittaminen muuttui kausittaiseksi terapiaksi, pahan olon purkamiseksi. Blogi on ollut vuosiin ensimmäinen kerta, kun kirjoitan muutenkin kuin itku kurkussa maailman hajotessa ympäriltä. Mitään näin positiivista en olisi saanut aikaan ilman teitä lukijoita. Vaikka jokatapauksessa kirjoittaisin, pelkästään itselle kirjoittaminen on hyvin erilaista. Blogi on minulle jonkinlainen ystävän korvike. En oikeasti voi soittaa kenellekään halutessani pohtia esimerkiksi sitä, asuuko pullatehtaan huumaavan tuoksun vaikutuspiirissä keskimääräistä lihavampaa väkeä. Täällä se onnistuu.

Muutama viikko sitten blogini ponnahti listalla sata sijaa ylemmäs. Kun eräänä päivänä piipahdin katsomassa sijoitustani, en löytänyt itseäni kahdensadan listalta. Enkä kolmensadan. Enkä neljänsadan. Uskoin minulle tuntemattomaan tietokonevirheeseen, joka on deletoinut blogini näkymättömiin. Ei siis tullut mieleenkään kelata listaa ylöspäin. No, toki löysin myöhemmin itseni. Säikähdin. Apua, joku todella lukee tätä! Ja menin päiviksi aivan lukkoon.

Tämä on myös suuri salaisuuteni. Lopettaisin todennäköisesti sillä hetkellä, kun ensimmäinen ihminen osaisi yhdistää blogini minuun. En tosin pidä riskiä kovin suurena. Lähipiirini yhdistäisi todennäköisesti sanan "blogi" sähköliitäntöihin tai uppopaistamisen erikoissanastoon. Ja vaikka elämä tuntuu joskus kovin kiireiseltä, aina on löytynyt päiväuniaika tai aamuyön hetki, jolloin olen ehtinyt puolisalaa istahtaa koneen ääreen.

Epäsosiaalisuuteni tulee esiin täälläkin. En ole vielä linkittänyt tai kommentoinut muita kirjoittajia, vaikka satunnaisesti blogimaailman kuulumisia seuraankin. Tosielämässä onnistun aina tahattomasti provosoimaan ihmisiä, haluan säästää teidät siltä. Sitäpaitsi monen blogin akateeminen tuoksahdus saa tavallisen duunarin pitämään suunsa supussa ja tyydyn vain hiljaa seuraamaan tapahtumia takarivistä. Oma Pamauskin on vielä tekemättä. Ei siksi, etteikö mielenkiintoista luettavaa löytyisi, vaan enemmänkin pelosta, että jokin mainio tuotos jäisi huomioimatta. Se olisi anteeksiantamattoman epäkohteliasta. Samalla pysyn toki neutraalina itselleni, en kerää haamupisteitä omaan sijoitukseeni. Virran vietävänä on hyvä olla.

Kiitos kaikille tänne saakka jaksaneille, niin ensikertalaisille kuin konkareillekin. Kun lähimarketissa seuraavan kerran on kahvia ja pullaa, niin olkaa hyvä ja käykää ottamassa. Minä tarjoan!

kirjoja ja Kirjoja

2004-11-16T14:09:00.000+02:00

Onnistuin lukemaan peräkkäin Katja Kallion "Tyypit" ja Kurt Vonnegutin "Teurastamo 5". Todellakin, molemmat ovat kirjoja. Luokiteltu suomenkieliseksi kertomakirjallisuudeksi. Kovakantisia. Esittely liepeissä. Molempien tekijät merkitsevät veroilmoitukseen ammatikseen kirjailija. Ja kuitenkin ne olivat niin erilaisia.

"Tyypit" luettuani jäin pyörittelemään kirjaa kädessäni. Koetin keksiä edes yhden hyvän syyn, miksi se oli kirjoitettu. Höyhenenkeveä ja maustamaton voivat olla hyviä laatusanoja jos mainostetaan terveyssiteitä tai vauvanruokaa. Kirjaa ne eivät juuri imartele. Blogina nämä pienet kirjoitukset olisivat varmaan toimineet, painetussa muodossa jäi hyvin turhautunut tunnelma; pitikö tähänkin tuhlata energiaansa. No, taidan olla vain kohderyhmään kuulumaton yli-ikäinen henkilö, joka on kuullut nämä kliseet liian monta kertaa. Kirjasta voi toki olla toistakin mieltä.

"Teurastamo 5" iski syvälle ja lujaa heti alkusivuilta lähtien. Hömppäkirjallisuuteen erikoistuneena esittely monitasoisesta romaanista, jossa liikutaan niin sodassa, ulkoavaruudessa kuin tavallisessa luuserin arjessakin, ei suuremmin innoittanut. Päätin kuitenkin lunastaa uudenvuoden lupaukseni lukemalla yhden klassikkoromaanin. Yllätys oli melkoinen. Keltainen kirjasto ja kuuluisa sukunimi ovat tarkoittaneet minulle lähinnä pönäkkää, vaikeaselkoista, hidasta tekstiä, johon on turha tarttua ilman alempaa korkeakoulututkintoa. Irwingiä ja Steinbeckiä pidin pakollisina poikkeuksina. Nolona tunnustan erehtyneeni. Toki hyvä kirja on aiemminkin pelastanut päiväni, mutta tämä tarina jaksoi hymyilyttää viikon verran. Olenkohan lopultakin siirtymässä dekkarihyllyltä seuraavalle tasolle?

Kirjoittamattomia sääntöjä

2004-11-12T14:53:00.000+02:00

Maaseudulle muuttaessani tiesin joutuvani tiukemman sosiaalisen kontrollin alle kuin mihin kaupungissa olin tottunut. En ollut siitä huolissani, minullehan on melkoisen sama, mitä ihmiset elämästäni ajattelevat. Hyvin nopeasti kuitenkin opin sanattoman viestinnän mahdin ja löysin kyläyhteisön rinnakkaistodellisuuden, kirjoittamattomien sääntöjen viidakon.

Muutamassa viikossa ympäristö oli luokitellut meidät melko tavallisiksi, alempaan keskiluokkaan kuuluviksi työtä tekeviksi ihmisiksi. Tämä leima otsassamme tulemme elämään ja kuolemaan. Sosiaalinen lasku toki on mahdollista, jos joudumme työttömiksi tai kellaristamme löytyy puolitoista kiloa amfetamiinia. Sosiaalinen nousu on mahdotonta. Vaikka minusta tulisi Suomen seuraava presidentti, kylällä olisin edelleen se alempaan keskiluokkaan kuuluva, melko tavallinen työtä tekevä ihminen.

Kylän sosiaalisen vakauden säilyttämiseksi on tärkeää, että jokainen tietää paikkansa ja pysyy kiltisti hänelle luodussa lokerossa. Pari kylähullua sallitaan välttämättöminä vastavoimina. He ylittävät kaikki soveliaisuuden rajat ja saavat kyläyhteisön tuntemaan itsensä hyvin vahvaksi ja suvaitsevaiseksi tällaistenkin yksilöiden saadessa luvan kuulua joukkoon.

Uudet tulokkaat koulutetaan aluksi lempeästi ja tehokkaasti, myöhemmin vain tehokkaasti. Oikea käytös tuo hyväksyntää, kyläilykutsuja ja lämpimiä omenapiirakoita. Vääristä valinnoista seuraa sosiaalinen hiljaisuus ja kylän tuottamien palveluiden yllättävä hidastuminen tai peräti loppuminen. Tulokasta tuupitaan kohti lokeroaan pieniä erheitä ymmärtäen, virheistä ei rangaista muutamaa viikkoa kauempaa. Ellei oppi mene perille, keinot kovenevat. Lapsen koulumenestys voi notkahtaa, lähisuvun ainoa talousrikollinen kaivetaan puheenaiheeksi, auto aurataan kioskikäynnillä aina kinoksen sisään.

Jokainen kyläyhteisö on erilainen. Meidän kylällä on esimerkiksi hyvä muistaa, että tyhjiä olutpulloja ei sovi palauttaa lähikauppaan. Lähikaupasta voi ostaa olutta. Kassalla keskustellaan silloin hymyillen raskaista pihatöistä ja saunomaan tulevista kaupunkilaisystävistä. Jos erehdyt tulemaan lähikauppaan tyhjien pullojen kanssa kukaan ei enää hymyile. Puolityhjässä kaupassa voi tuntea kymmenien silmäparien tuijotuksen selässään työntäessään pulloja keskimääräistä äänekkäämpään palautusautomaattiin. Kun käännyt, ketään ei näy, mutta tiedät kaikkien ajattelevan: JUOPPO. Tyhjät puollot palautetaan pikkukaupungin laidalla olevaan Markettiin. Siellä pullonpalautusjonossa tapaat muita kyläläisiä. Siellä hymyillään, salaliittolaisten hyväntahtoista, luottamuksellista hymyä.

Kylällä on kaksi kampaajaa. Minun annettiin suopeasti ymmärtää, että voin käyttää samaa jolla pankkitoimihenkilöt ja päiväkodin johtajatar käyvät. Itse asiassa kampaajan puhelinnumero ja tutustumiskäynnin aika toimitettiin suoraan kotiovelleni. Toisesta kampaajasta kuulin vasta kuukausien kuluttua. Hän on punatukkainen, antaa eläkeläisille alennusta ja antaa luotettavien lähteiden mukaan paljon muutakin kampaamonsa takahuoneessa.

Takseja on niitäkin kylällä kaksi kappaletta. Samanlaisia uudehkoja Mersuja samanikäisillä leppoisan oloisilla miehillä. Toista ajaa ison talon isännän aikamiespoika. Hänen kyydillään tehdään kaikki kaupunki- ja lääkärireissut. Sen toisen pirssin omistaa kylälle kaksikymmentä vuotta sitten naitu mies, eikä sillä kyydillä kulje kuin sosiaalitoimiston litteran käyttäjät. Naapuriston emäntä joutui siihen kyytiin viime talven lumimyrskyn aikaan ja sitä jaksettiin kylällä kauhistella monta viikkoa.

Rantalan rouvan vuotuisessa taidenäyttelyssä sivukirjastossa on ehdottomasti käytävä. Hera Rantala istuu kunnanhallituksessa ja navetasta löytyy kahdeksankymmentä lypsävää. Nimi on löydyttävä vieraskirjasta. Kylällä kiertävästä listasta nimeä ei saa löytyä. Siinä vaaditaan pikatien vieressä olevan ladon muuttamista kesätaideladoksi. Sinne tuotaisiin kaupungista abstraktia taidetta. Rantalan rouvan oranssi kissankello on rajuinta, mitä kylän taidepiirit sietävät.

Kylän tietotoimistossa, kioskilla, on käytävä pari kertaa viikossa hakemassa maitoa. ( Maidon menekki on siellä yllättäen suurempi kuin lähikaupassa.) Kioskilla voi päivittää oman menestymisensä paikallisessa hierarkiassa ja kuulla uusimmat sallitut mielipiteen. Vaikka kylällä ei esiinny minkäänlaista toisten asioihin puuttumista eikä selän takana juoruamista, ei kioskin ovesta kannata astua sisään huudahtaen: "Terve, tulin kuuntelemaan, mitä meille tänään kuuluu!". Ensikertalaisena selvisin tuosta kolmella viikolla.

Lista käyttäytymissäännöistä on pitkä. Ja mikä parasta… joka viikko opin jotain uutta!

Ajomatka

2004-11-10T01:36:00.000+02:00

Työmatkalla, moottoritien vasemmalla kaistalla, tuli yhtäkkiä hirvittävä olo. Olin lähtenyt kotoa ovet paukkuen; riidellyt miehen kanssa, itkettänyt tokaluokkalaisen. Mitä jos, ajattelin rekkajonoa ohittaessani, tämä olisikin viimeinen matkani. Millaiset viimehetken muistot olisinkaan perheelleni jättänyt.

Teki mieli ajaa lähimmälle levähdyspaikalle, soittaa ja pyytää anteeksi. Tai laittaa ainakin tekstiviesti. En kuitankaan uskaltanut, sillä se jos mikä tuntui huonolta enteeltä. Pystyin elävästi kuvittelemaan, kuinka mieheni kertoisi muistotilaisuudessani uudestaan ja uudestaan: "aivan varmasti aavisti onnettomuuden... ei se koskaan soittanut työmatkalta... pysähtyi vartavasten pyytämään anteeksi, ettei jäisi selvittämättömiä asioita meidän välille... kyllä se aavisti...".

Puristin rattia rystyset valkeina ja huomasin ajavani jo vaarallista alinopeutta. Mieleeni pulpahteli asioita, jotka olivat minulle tärkeitä. Ihmisiä, paikkoja, tapahtumia. Onko tämä se elokuva, joka näytetään ennenkuin filmi lopullisesti katkeaa?

Aikanaan pääsin perille, ehjänä ja helpottuneena. En tiedä, mikä tarkoitus ajomatkallani oli, mutta maailma on sen jälkeen näyttänyt hiukan erilaiselta. Ei ole itsestään selvää, että ole juuri tässä ja nyt, terveenä ja hyvinvoivana. Ei ole itsestään selvää, että rinnallani on elämänkumppani tai että lapseni syntyivät kymmenen pisteen lapsina. Työ, ystävät, koti, kaiken voi menettää hetkessä. Mutta niin kauan kun elämässä on hyviä asioita, niistä on nautittava. Juuri nyt!

( Ja kyllä, soitin kotiin ja pyysin anteeksi.)

Viisipilkkuseitsemän miljoonaa...

2004-11-08T06:05:00.000+02:00

Joku onnellinen henkilö on tänään kertarysäyksellä 5,7 miljoonaa euroa rikkaampi. Onneksi se en ole minä. Aavistelin, ettei lottoaminen ole lajini, kun aikoinaan rivejä täytellessäni toivoin, ettei vain tulisi voitettua liikaa rahaa. Paransin todennäköisyyttä olla joutumatta loton jättipotin uhriksi jättämällä veikkaustositteet palauttamatta. Tuo taktiikka on toiminut aukottomasti jo useamman vuoden ajan. Ei lisäraha tähänkään konkurssiin olisi pahitteeksi, mutta saisiko tuollaista summaa elämänsä aikana laitettua sileäksi?

Lottovoittajana...
... ostaisin miehelle 42 tuumaisen plasmatelevision kaikilla kotiteatteriherkuilla.
... ja uuden sohvan, jolta televisiota kelpaisi katsella. Ei muuten, mutta vanhan päälyskangas on jo kulunut puhki.
... saattaisin lyhentää asuntolainaa hieman etuajassa, vaikka menettäisinkin korkojen vähennysoikeudesta koituvan hyödyn.
... töissä kävisin enää puolipäiväisenä, jonkinlainen kosketus raadantaan on säilytettävä jo mielenterveyden vuoksi.
... työkavereille voisi pullakahvit tarjota, tai teatteriliput, vaikka vähän tolloja ovatkin.
... tarhatädeille ja opettajille tarjoaisin kakkukahvit ja teatteriliput, heidän vastuullaan on elämäni tärkeimmät asiat, joita ei rahassa voi mitata.
... autoa en vaihtaisi. Ruma ja pienihän nykyinen on, mutta pyyhkijät, CD-soitin ja jarrut toimivat. Se riittää.
... kauppakassiksi tosin voisi viisysi DeSoton tai Cadillacin hankkia.
... ostaisin kesämökin Pohjois-Italiasta ja toisen Puumalasta.
...lapsille ostaisin uusia, ehjiä sukkia.
... itselle ostaisin untuvatakin, kun nykyisen pesin piloille. Ja Eppu Normaalin ja Nightwishin uusimmat levyt.
... Helsingistä hankkisin muutaman asunnon suvun opiskeleville lapsille pilkkahintaan vuokrattaviksi.
... tilaisin siivoajan kotiini, mutta vain kerran kuussa, ettei arki unohtuisi.
... maailmaa voisi kierrellä kaikessa rauhassa, muutamaksi vuodeksi uusia, näkemättömiä paikkojakin riittäisi.

Näistä haaveista jo ymmärtää, että lottovoittorahoille löytyy parempiakin koteja kuin minun pihi lompakkoni. Mielikuvituksettomampia tapoja miljoonien hukkaamiseen tuskin olisi. Toivottavasti oikeasta voittajasta kehkeytyy suurlahjoittaja, avaruusmatkailija, säätiöiden perustaja, seurapiirinousukas, katulasten pelastaja... koko rahan edestä!

Selityksen makua

2004-11-06T01:30:00.000+02:00

Selityksiä minulta löytyy joka lähtöön.

Työtoveri kertoo, että on juuri soittanut Pölläselle, joka on luvannut lopultakin tulla kiinnittämään viikon verran lattialla maanneen lavuaarin paikoilleen. Kysyn, eikö kuitenkin ensin kannattaisi soittaa Pölläselle ja kysyä, jos hän kiinnittäisi lavuaarin. Tajuttuani tilanteen selitän kuinka lapsi on korvatulehduskierteessä ja käytännössä olen valvonut kolme vuorokautta putkeen.

Lähden töistä kaksi tuntia liian aikaisin. Lyön tavarat kasaan ja ilmoitan että eiköhän se riittänyt tälle päivälle. Teen sen niin vakuuttavasti, ettei kukaan puutu asiaan. Vasta tarhassa huomaan virheeni, kun tarhatäti ihmettelee aikaista saapumistani. Hän on juuri laittanut lapseni päiväunille. Seuraavana päivänä töissä selitän tupakkalakon sekoittaneen pääni.

Lähden rautakauppaan ostamaan kirkkaankeltaista Miranolia. Ensimmäinen purkki jonka näen maaliosastolla on Ferrexiä ja haluan sitä keltaisena. Myyjiä hymyilyttää, kun kivenkovaa väitän kirkkaankeltaisen Ferrexin loppuneen kesken vaatekaapin oven maalauksen. Jupisten ostan purkin mustaa Ferrexiä. Kotona mies huutaa ja haukkuu idiootiksi. Puolustelen ajatuksen harhailua muuttostressillä.

Vietän vapaapäivän kolmevuotiaan kanssa. Ajamme autolla tunnin Korkeasaareen. Parkkipaikalla tajuan pojan olevan liikkeellä ilman kenkiä. Huomaan selittäväni moneen kertaan kovaäänisesti täysin vieraille ihmisille toipuvani juuri flunssasta ja puolikuntoisena vielä unohtelevan asioita. Kolmevuotias kiukuttelee vetokärryissä äitinsä lapaset jaloissa.

Kuinka fiksusta ja rauhallisesta ihmisestä tuli tällainen selittelijä? Eikö sitä fiksua ja rauhallista ihmistä ole koskaan ollut olemassakaan muualla kuin omassa mielikuvituksessani? Ehkäpä kouluaikoina luokkani kermaan kuuluva tyttö olikin oikeassa sähähtäessään minulle: "Sä olet säälittävä koheltaja!". Pellen rooli on raskas, mutta jokaisessa yhteisössä jonkun on se vedettävä läpi.

Pääsisin paljon helpommalla, jos vastaisuudessa selittelisin vain normaaleja päiviäni, niitä harvoja, kun kaikki on sujunut ongelmitta. Stressaantuisin vähemmän, jos uskaltaisin tunnustaa olevani oikeasti koheltaja. Se, joka meikkaa harvoin ja silloinkin muistaa maalata vain toisen silmän. Se, joka ei huomaa puseron olevan väärinpäin päällä. Se, joka yllättyy aina puhelimen soidessa, ja vastaa vain haloo, koska ei muista onko töissä, kotona, vai ollenkaan tavoitettavissa, vastaisiko nimellä, tittelillä, numerolla vai sanoisiko vain "äiti puhelimessa". Se, joka ei osaa luetella presidenttejä ja luulee Ranskan Rivieran sijaitsevn Espanjassa, eikä silti pidä kahvipöydässä suutaan kiinni.

On vain niin mukavaa kuvitella olevansa tasapainoinen, vakavasti otettava henkilö.

Delirium

2004-11-04T01:19:00.000+02:00

Olo on hyvin erikoinen. Kolme vuorokautta ilman nikotiinia ja kärsin deliriumista.

Näkökenttäni laidalla on vilkasta. Outoja eläimiä, hyökkääviä varjoja. Ne häviävät kun kohdistan katseeni niihin. Tuskanhiki kastelee vaatteeni märiksi. Kuumien aaltojen jälkeen vapisen horkassa. Pelottaa. Jos huominen ei tulekaan, jos en muista kuinka autolla ajetaan, jos kukaan ei enää tunne minua. Herään unesta selittämättömään pakokauhuun. Irtaudun ruumiistanin. Näen itseni kuivaavan tiskipöydän, ottavan kirjan ja istuvan sohvalle. Henkeni käy vielä kerran parvekkeella tupakalla, sulautuu sitten ruumiiseen uteliaana kirjan juonesta.

Hapekkaan veren virtaaminen aivoihin luo ihmeellisiä aistimuksia.

Arvokasta työtä!

2004-10-31T17:39:00.000+02:00

Vapaaehtoistyöntekijöitä löytyy joka lähtöön. Onneksi. Ja tuskin koskaan he saavat ansaitsemaansa kiitosta. Valitettavasti.

Ei-niin-urheilullisen perheen ei-niin-urheilullinen poika oli viikonloppuna pallopeliturnauksessa. Katsomossa ymmärsin, kuinka paljon valmentajat ja ohjaajat uhraavat aikaansa minunkin poikani hyvinvoinnin eteen. Arki-iltaisin he viettävät useita tunteja opastaen lapsia liikunnan saloihin, viikonloput kuluvat heiltä usein aamusta iltaan joukkueiden ottaessa mittaa toinen toisistaan. Osalla nuorisotyö menee täysin harrastuksen piikkiin, osa saa korvaukseksi taskurahoja. Enkä todellakaan tarkoita paviaaninpelastajan taskurahoja, jotka muuten ovat suuremmat kuin oma peruspalkkani, vaan aivan oikeaa naurettavan pientä korvausta. Rahasta nämä ihmiset eivät ole mukana. Sen huomaa jo asenteesta. Kaikilla on kivaa ja ne pöllöimmätkin pelisilmättömät juniorit, kuten oma poikani, saavat kannustusta ja rohkaisua.

Asennetta vaatii sekin, että on valmis käyttämään vapaa-aikansa myös niiden lasten parissa, joista ei takuuvarmasti tule urheilutähtiä. Itse voin olla levollisin mielin. Poika pysyy pois pahanteosta. Tai ainakin tiedän, missä porukassa niitä pahoja tehdään. Ja jos niin käy, tiedän, ettei ainakaan juoksemalla poliisi heitä kiinni saa!

Suuri kiitos näille mahtaville ruohonjuuritason ihmisille!!

Kiitos?

2004-10-29T07:31:00.000+03:00

Sitä syyllistyy usein valittamaan, ettei perhe noteeraa millään tavalla arkista aherrustani. Kiitoksesta puhumattakaan.

Likakaivon tyhjentäjät kävivät eilen. Menin tietysti paikalle kuikuilemaan.
- Kyllä on Pikku Rouva kantanut ahkerasti kauppakasseja kotiin, kun on kaivossa näin paljon paskaa, tervehti lokamies.

Kai se oli jonkinlainen kiitos?

Naapurin mies

2004-10-28T09:26:00.000+03:00

Naapurin mies on järjestänyt elämänsä mukavaksi. Kaiket päivät on kotona talonvahtina, emäntä se heillä töissä käy.

Aamulla valot syttyvät puoli seitsemältä. Mies hakee lehden postilaatikolta ja lueskelee sitä keittiön ikkunan ääressä. Vaimo touhuaa aamupalaa.

Tunnin kuuluttua tulevat molemmat ulos. Vaimo lähtee tuulipuvussaan ajamaan polkupyörällä töihin. Mies patsastelee pihalla työvaatteissa ja sytyttää Nortin. Lähtee roplaamaan työkaluvajan ovea ja heilauttaa vaimolleen kättä.

Vaimon kadottua mutkan taakse naapurin mies sytyttää toisen Nortin ja istahtaa portaille. Siitä se astelee hetken päästä sisälle ja sammuttaa valot. Nukkumaan se menee. Olen joskus tehnyt tikusta asiaa ja soittanut sille. Täydestä unesta olen sen herättänyt.

Puoliltapäivin naapurin mies tulee taas pihalle. Kahvimuki kädessä, Nortti suupielessä ja suntikset päällä. Kohta se lähtee kauppaan. Autolla. Sillä reissulla se saa kulumaan kaksi tuntia. Minä selviän samasta puolessa tunnissa ja meillä on sentään isompi perhe! Omin silmin olen nähnyt sen nojailevan kaupan asiamiespostin tiskiin kylän ukkojen kanssa ja täyttelevän Keno-kuponkejaan possumunkki toisessa kädessä. Ja jos kylälle tulee bingo, siellä se istuu eturivissä.

Vähän ennen neljää naapuri on taas ulkona. Työvaatteet on vedetty päälle ja tällä kertaa se menee ihan oikeasti työkaluvajalle. Ottaa sieltä ensimmäisenä eteen sattuvan vehkeen käsiinsä ja ryhtyy hommiin.

Vaimo polkee tuulipuvussaan pihaan vartin yli neljä. Mies päästää helpottuneena otteensa pihatyökalusta, sytyttää Nortin ja kävelee siippansa luo. Suu käy ja kädet piirtävät laajoja kaaria tontin joka kulmalle. Vaimo nyökyttelee ahkerasti. Se raukka varmaan tosissaan uskoo, että meidän olohuoneen kokoisen nurmikon ajeluun menee kaksi päivää ja viiden metrin ruusuaidan leikkaamiseen kokonainen viikko.

Vaimo katoaa sisälle, mutta palaa samantien takaisin juoksuttaen lasillisen mehua miehelleen. Mies tyhjentää lasin yhdellä huikalla. Vaimo palaa sisälle ja kohta miestä huudellaankin syömään. Poltettuaan Nortin ja puhdistettuaan huolellisesti työkalunsa mies vetäytyy loppuillaksi huilaamaan. Olohuoneessa avataan televisio.

Kun käyn pissalla kahdelta yöllä, naapurin televisio on yhä auki. Niillä näkyy satelliittikanavat.

Ei tarvitse olla hullu ollakseen täällä töissä...

2004-10-26T05:36:00.000+03:00

Jakautunut persoonallisuus ei ole ehdoton vaatimus lähiesimieheksi pääsyyn, mutta siitä on huomattavaa hyötyä alaisten käsittelyssä.

Tapaan pomon ulko-ovella. "Voi siinähän sinä olet, ihana nähdä", leidi lepertelee. "Kuule, tiedät varmaan, ettei työsuhteita uusita kuin kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, mutta kuule, minä aion puhua sinulle läpi vuoden työmääräyksen. Käykö se sinulle? Käyhän? Voi kun sinä olet meidän paras työntekijä, sinusta täytyy pitää kiinni. Eikö olisi mukavaa saada vuodeksi varmuus töistä, minä kyllä järjestän asian..." En saa puhetulvalta suunvuoroa, mutta ulospäin hivuttautuen nyökyttelen että kaikki käy. Pidän asiaa sovittuna.

Kaksi päivää myöhemmin työtoverit pälyilevät minua vaivaantuneesti. Rohkein heistä saa lopulta kerrottua syyn muuttuneeseen ilmapiiriin. Samainen pomo on kauniisti sanoen haukkunut minut kahvihuoneessa pystyyn, arvostellut yksityiskohtaisesti suorittamani tehtävät ala-arvoisiksi, tullut lopulta siihen tulokseen etten edes tee mitään palkkani eteen ja lopuksi vielä heittänyt alatyylisiä kommentteja yksityiselämästäni.

Seuraavana päivänä kävelen leijonan luolaan ja kysyn suoraan pomolta, haluaisiko hän antaa palautetta työstäni. Pomo on yhtä hymyä, yrittää halata. Hän kehuu minut ylisanoin ja on huolestunut vain siitä, koenko tehtäväni tasooni nähden liian haasteettomiksi. En halua pelkkien arkojen juorujen vuoksi nostaa kahvihuonekeskustelua esille, sensijaan pyydän kahden päivän palkatonta vapaata pakottaviin perhesyihin vedoten. "Tottakai! Tietenkin minä myönnän sinulle vapaata, laita vain asia paperille ja tuo minulle, sinä jos kuka vapaasi olet ansainnut. Se on niin sääli, että palkattomana joudut... voisinkohan järjestää sinulle ihan palkan kanssa sen vapaan..." Pomo jää plaraamaan papereitaan, minä vetäydyn rustamaan anomusta.

Olen juuri lähdössä töistä, kun pomo juoksee nimeäni huutaen käytävällä. Hän heiluttaa paperia kädessään. "Mikä helvetin paperi minun pöydälleni on ilmestynyt??? Kuinka sinä julkeat tuoda tällaisen anomuksen minulle? Kuvitteletko että sinulla on minkäänlaista oikeutta tulla esittämään vaatimuksia työnantajallesi, sinulla kaikkein viimeisimpänä tästä porukasta!" Vähän säikähtäneenä koetan kertoa aiemmin päivällä käydystä keskustelusta. Polkkatukka tutisten pomo jatkaa huutamistaan. "Minä en ole sinulle mitään luvannut, kehtaatkin valehdella päin naamaa. Ja perhesyyt... miehiinkö olet menossa vai risteilylle ryyppäämään, mitä nämä perhesyyt ovat!!!!! Sinun kannattaa hankkia uusi työpaikka, jonne voit sanella perhesyitäsi." Avaan suuni ja suljen sen samantien. Pomo kohottaa kätensä, osoittaa sormella ovea ja huutaa vielä lopuksi, "Hanki uusi työpaikka!" Hän kääntyy ja on poissa. Minäkin lähden. Työaikani on jokatapauksessa tältä päivältä loppunut.

Taas kuluu pari päivää. Fifty-fifty tunnelmissa tavoitan jälleen pomoani. Ojennan hänelle irtisanomisilmoitukseni. "Tässä se nyt on, kahden viikon irtisanomisajalla, eikö niin?" Hän katsoo minua ja purskahtaa nauruun. "Voi, sinä se aina niin ylireagoit. Eihän me sinua, paikan tunnollisinta ihmistä, minnekään päästetä." Hän repii irtisanomisilmoitukseni siihen vilkaisematta ja heittää palaset roskakorin suuntaan. "Mistä tuollaista päähäsi pälkähtääkään, lähteä nyt meiltä pois. Katsos, tässä on se sinun vapaa-anomuksesi. Minä allekirjoitin ja vahvistin asian, kaikki kunnossa. Menehän nyt. Niin, ja vietä oikein rentouttavat vapaat!"

Tiputin aloitelaatikkoon nimettömän aloitteen pyöröovista. Kävisi henkilökunnan vaihtuminen vieläkin joutuisammin.

Ääntenlaskennan jälkeen

2004-10-25T14:00:00.000+03:00

Hienosti menivät vaalit, vaikka hyviä ehdokkaita löysin kaksi ja ääniä oli käytettävissä vain yksi. Ilmeisesti muutkin kuntalaiset halusivat uutta verta valtuustoon ja molemmat suosikkini pääsivät läpi. Oma vaalilupaukseni on seurata heidän toimiaan seuraavat neljä vuotta ja kenties jopa ihan oikeasti osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun heidän kauttaan. Taisin leimautua kuin juuri kuoriutunut ankanpoikanen.

Tänään on suurien tunteiden päivä muuallakin kuin voittajien keskuudessa. Mitä ajattelevatkaan ehdokkaat, joiden äänimääräksi jäi pyöreä nolla. Iskikö sairaus vaalipäivänä, pettikö usko omiin kykyihin vai onko kyseessä kristillinen vaatimattomuus.

Tänään käydään myös perinteiset vaalikeskustelut monessa perheessä. Yhden äänen saaneiden puolisot joutuvat vastaamaan vaikeaan kysymykseen, "ketä sinä äänestitkään?".

Onnea kaikille valituille!

Raavaan miehen ruoka-aineympyrä

2004-10-23T01:02:00.000+03:00

Vuosien kokemuksesta huolimatta erehdyn edelleen joskus kysymään perheeltä, mitä tekisimme ruuaksi. Makaronilaatikkoa, huutavat lapset. Ei vain tänään, vaan myös huomenna, ylihuomenna, koko viikon, ensi viikon, ainakin juhannukseen saakka. Jooo... toki tunnen nuoren, joka on elänyt vuoden lapsuudestaan pelkillä nakeilla. Ja toisen, joka ei puoleen vuoteen laittanut suuhunsa muuta kiinteää kuin hunajamuroja. Terveitä, fiksuja ja mukavia ihmisiä heistä silti tuli.

Mieheltä vastaus ei tule yhtä nopeasti.
- Saat toivoa mitä tahansa, maanittelen, IHAN mitä tahansa, paitsi ei makaronilaatikkoa.
- Mikä vika makaronilaatikossa on?
- Eikun oikeesti, mitä me tänään syödään?
- Ihan sama.
- Entä huomenna?
- Kunhan nyt jotain.
- Sunnuntaina?
- Emmätiedä.
- Maanantaina?
- Ei mitään väliä.
- Tiistaina?
- No lämmitä sitä eilistä.
- Ai sitä eimitäänväliä?
- Niin.
- Joo kiitos, siinä mulla onkin viikon ruokalista valmiina!
Nousen tuoli kolisten pöydän äärestä ja mies jää naama tötteröllä katsomaan, mikä sille nyt taas tuli.

Ei miehelle ole oikeasti mitään väliä mitä keittiössä kokkaan ja se on ihan sama, mitä lautaselle ilmestyy. Paitsi... Kaalia, keitettyjä porkkanoita tai herneitä ei ruuassa saa olla. Perunaa lukuunottamatta kaikki keitetyt, paistetut, haudutetut kasvikset ovat kieltolistalla. Sieniä ei voi syödä. Eikä sisäelimiä. Katkarapuja, mustekalarenkaita tai mitään lohta eksoottisempaa vesielävää ei myöskään voi syödä. Tonnikala ja pakastesei ovat eksoottisia vesieläviä.

Riisi ja nuudelit ovat vinosilmien ruokaa. Kuskusia syödään Afrikassa, ei meillä. Pasta menettelee (se on ihan varmasti aivan samanlaista kuin suomalainen makaroni ja sitähän mafiosotkin syövät, vakuutan). Munakoison nimi maistuu epäilyttävältä, kiivissä on karvoja, juusto ei saa haista.

Puuro ei ole ruokaa. Keittoa voi syödä, mutta nälkä siitä ei lähde. Keiton jälkeen on saatava ruokaa. Pizza, kebab tai hampurilaiset eivät ole ruokaa. Papuja voi ruuassa olla makua antamassa, mutta lautasen reunalle ne kyllä jäävät.

Curry värjää ruuan keltaiseksi, keltainen ei ole syötävä väri. Valkoista kastiketta ei syödä. Se on tehty maidosta ja maito on vasikoiden ja lasten juoma. Vaalea leipä on pullaa. Pulla ei syödä ruokapöydässä. Munia voi syödä, jos ne on keitetty kivikoviksi. Munakas on keltaista, sitä ei syödä.

Mausteet on keksitty peittämään pilaantunutta makua, suolaa ja pippuria voi silti käyttää. Myös yrtit peittävät ruuan oikeaa makua, sipuli on sallittu yrtti. Salaattia ei saa sekoittaa. Yksittäinen kurkku- tai tomaattisiivu lautasella on sallittu.

Liha on ruokaa. Sikaa ja nautaa voi syödä, sikanautaa ei. Se ei ole eläin. Kanaa voi syödä, jos se käristetään pekonin kanssa. Kalkkuna on ruma, sitä ei syödä. Lammas on villantuottaja, villasukat eivät kuulu lautaselle. Itsepyydystettyä riistaa voi syödä. Ehkä siksi mies ei metsästä. Makkara on yhtäkuin liha. Paitsi uudet juusto-, tomaatti-, chili-, ym. makkarat. Ne ovat yhtäkuin keitetty kukkakaali.

Nämä pikku poikkeukset muistaen... ei se viikon ruokalistan laatiminen ole yhtään vaikeaa.

Limudisko

2004-10-21T03:00:00.000+03:00

Tokaluokkalainen halusi koulun diskoon. Kamalaa, ajattelin, joko se nyt alkaa.

Muistelin tietenkin omaa nuoruuttani. Ensimmäisen kerran kävin diskossa yläasteella, lähempänä rippikouluikää. Silloin piti lähteä Kaupunkiin. Toki meillä maallakin oli tanssi-iltoja, mutta koulukiusattuna en halunnut enää vapaaehtoisesti joutua samaan tilaan noiden itsensä ylemmälle tasolle nostaneiden koulutovereideni kanssa. Enkä välttämättä halunnut nähdä niitä kylätappeluita, joita naapurikunnan kuokkavieraat aina tanssipaikan nurkalla järjestivät. Siis Kaupunkiin.

Perhetutuillamme oli ikäiseni kiltti-tyttö, jonka luona majoituin. Olimme molemmat harjoitelleet Travoltan askeleet peilin edessä. Meikkasimme oikein ripsivärillä ja huulipunalla itsemme hienoiksi ja laitoimme päähän hilettä. Hile kesti hiuksissa noin kymmenen minuuttia. Sen jälkeen hiukset olivat tutun maantienharmaat, mutta päänahka välkehti sateenkaaren väreissä. Diskossa oli silti hienoa. Olihan se Kaupungissa ja tapasin oikeita Kaupunkilaisia. Seuralaiseni piti huolen siitä, että uudet suhteet myös jäivät tapaamisen tasolle. Diskon jälkeen menimme suoraan seuralaiseni kotiin. Olin yllättynyt ja pettynyt. Olin odottanut notkumista torin kulmalla, enkä olisi kaljahuikastakaan pannut pahakseni. Edes tupakkaa en saanut seuralaiseni ystäviltä pummata, vaikka kylän hirvipeijaisissa olin nurkan takana poikien kanssa päässyt sen makuun. Joimme siis diskon jälkeen kiltisti kaakaota ystäväperheen keittiössä ja olimme peittojen alla jo ennen yhtätoista. Minulla oli tylsää. Sitä en tietenkään koulussa kertonut, kun sain maanantaina sivulauseessa huomautettua, kuinka muuten olin ollut Kaupungissa asti juhlimassa…

Tokaluokkalainen odotti innolla pääsevänsä tanssimaan. Olihan minun taivuttava. Siistit vaatteet päälle ja hiukset geelin avulla Kimi Räikkönen -lookiin. Se oli pitkä kaksituntinen. Odottelin koulun portilla, kunnes luokseni juoksi innostunut poika. Henki haisi paksusti hedelmäkarkeilta. Tunnusti heti juoneensa ainakin neljä lasia. Limpparia. Tyttöjen kanssa ei, hyi olkoon, tietenkään tanssinut, mutta yksi tyttö oli kyllä vähän silleen kivasti katsonut… Ja tanssikilpailu oli ollut kova sana, vaikkei mitalisijoille päässytkään. Olin tainnut hiukan ylireagoida, jospa tämä omena tippuisikin hiukan kauemmaksi puusta.

Roskapostaus

2004-10-19T13:07:00.000+03:00

Koska kaikkia varmasti kiinnostaa, kuinka meidän Very Important Perhe todellisuudessa elää, raotan teille kotimme ovea roskapussin kautta.

Muutamassa päivässä sekajätteisiin kertyi lehden muovikääre, margariinirasia, leikkelepaketti, leivinpaperiarkkeja, yövaippoja, kahvipaketti, konetiskitabletin käärepapereita, juustokääre, jauhelihapaketti, leipäpusseja, kontaktimuovia, käsirasvatuubi, jäätelötuuttien kääreitä, tortillapussi, kanasuikalepaketti, revitty lasku, minigrip-pussi, tukku hiuksia, pikkuauton konepelti, tupakka-askeja, askartelukartonkisilppua, suodatinpusseja, liemikuution kääre, grillimakkarapaketti, sukat, öljypullo, kynänteroituspurua, nenäliinapaketti ja karkkipussi.

Biojäteastiasta löytyi talouspaperia, munankuoria, makaronia, kaksi kuollutta kärpästä, porkkanan naatteja, perunankuoria, kaurapuuroa, viinirypäleiden rankoja, paprikan kantoja, sipulinkuoria, valkosipulinkuoria, homehtunutta paahtoleipää, tomaatin kantoja, kurkun päätypala, omenanraatoja, kuivuneita kukanlehtiä ja banaaninkuoria.

Kierrätykseen lähti oluttölkki, paputölkki, tomaattisosetölkki, lasinen appelsiinimehupullo ja kolme maitopurkkia, iso omenamehupurkki sekä kaksi jogurttipurkkia.

Takassa ja saunanpesässä poltin muropaketin, pahvisen jäätelöpakkauksen, puurohiutalepaketin, vessapaperihylsyn, kanamunakennon ja pyörän lukon pahvisen kääreen.

Ongelmajätettä tuotimme kahden nappipariston verran.

Arvotaan ensimmäinen ehdokas...

2004-10-17T01:16:00.000+03:00

Kunnallisvaalit uudella kotipaikkakunnalla tuottavat yllättävän paljon päänvaivaa. Poliittinen elämä vaikuttaa melko sekavalta, kun sitä seuraa julkisten pöytäkirjojen ja paikallislehden kommenttien avulla. Tuttavapiiristä puuttuu edelleenkin sisäpiirin tietoja kertova luottohenkilö, kasvoilta en tunnistaisi yhden ainutta nykyistä valtuutettua. Oman ehdokkaan metsästys on aloitettava nollapisteestä.

Ensin vaalikoneelle. Hartaudella vastaan ja painotan kysymykset omantuntoni mukaan. Kymmenen parasta merkitsen muistiin. Ja toiselle vaalikoneelle, sama juttu. Muutama nimi nousee kahteen kertaan listoille, hienoa molemminpuolista linjakkuutta! Hakuammunnalla etsin vielä puoluekannan mukaan ehdokkaita niin, että lopulta minulla on kaksikymmentä nimeä edessäni. Seuraa tiukka karsinta.

Ensimmäiseksi suunnistan ehdokkaiden kotisivuille. Niitä ei ole montaa, mutta kaksi kandidaattia saan heti karsittua pois. Jos vaalisivu on höystetty huonoilla vitseillä tai on ulkoasultaan kymmenvuotiaan tekeleen näköinen (lukemisen mahdottomaksi tekevä kuviollinen tausta, kappaleiden välissä niitä hirveitä pomppivia ukkeleita ja punaisia autoja… anteeksi kaikki kymmenvuotiaat), ei henkilö missään nimessä edusta minua.

Seuraavaksi kunnon rasismia. Kaikki yli 55-vuotiaat pois (eläke-edut kiinnostavat kai jo elämän ruuhkavuosia enemmän). Ruotsinkieliset pois (föörloot, men jaak förstoo intte). Jokainen ammattiyhdistysaktivisti pois (kannattiko heittää työpaikalla lokaa päälleni??). Ropina vain kuuluu. Lopuksi valokuvat esille. Leikelty kotirouva, Ior Bockin kaksoisolento ja ilmiselvä kaupparatsu pois.

Jäljellä on kaksi ehdokasta. Mies ja nainen. Toinen erittäin hyvä erittäin huonosta puolueesta. Toinen hyvä erittäin hyvästä puolueesta. Heidän välilleen en ole saanut eroa, en edes yön yli nukkumalla. Olen kautta rantain kysellyt ihmisiltä, äänestävätkö he henkilöä vai puoluetta, mutta tasan tuntuvat nuokin mielipiteet menevän. Kai se vanha markka on taas kaivettava laatikosta esille ja viikon päästä heitettävä kopissa kruunaa ja klaavaa.

Päivällispöydässä...

2004-10-14T09:19:00.000+03:00

Tokaluokkalainen seurasi ruokailuani. Nousin pöydästä pyyhkimään kaatunutta maitoa. Kurottelin kuorimaan perunoita kolmevuotiaalle. Käytin pissalla. Kävin etsimässä juustohöylän. Hain jääkaapista lisää maitoa. Etsin kaukosäätimen ja suljin television. Siirryin kolmevuotiaan viereen syöttämään viimeiset haarukalliset. Hain miehelle näkkileipää. Käytin kolmevuotiaan käsipesulla. Laitoin kahvit kiehumaan. Keräsin herneitä pöydän alta. Kävin lämmittämässä jäähtyneen ruokani mikrossa.

- Äitin pitäisi olla semmoinen kamelikrokotiili!
- ????????
- Silloin sen tarttis syödä ja juoda vaan kerran kuussa ja se ehtis palvella meitä paljon paremmin!

Sosiaalisesti korrektia

2004-10-13T04:39:00.000+03:00

Sosiaalisesti korrektia tai ei, mutta tapanani on hienovaraisesti ilmoittaa seuralaisilleni, jos heillä on huulipunaviiru poskessa, ketsuppia parrassa tai sepalus auki. Harva asiaan puuttumisesta on närkästynyt.

Mies antaa jokaisen huolehtia omista asioistaan. Antoi minunkin kulkea koko kaupunkireissun koivunlehtiä hiuslakkaan takertuneena. Ja ehdin jo hetken olla onnellinen, kuinka hymyileviltä ihmiset tänään näyttivätkään.

Suomalaisetko tuppisuita?

2004-10-11T01:32:00.000+03:00

Alueradion iltapäivässä vanhempi mieshenkilö nauratti rasvaisilla jutuillaan mummoja ja soitti palanpainikkeeksi humppaa. Ohjelma oli suosittu ja niin ylioksettava, että masokistisesti huomasin avaavani radion aina kello neljätoista. Peruskaavan opittuani ryhdyin imitoimaan radioääntä työpaikan kahvihuoneessa. Vedin jutut vielä piirun verran enemmän navan alapuolelle ja työtoverini kiemurtelivat naurusta. Olin aika hyvä. Eräänä päivänä aloitin taas shown. Ketään ei hymyilyttänyt. Iskin tarinaa kahta kauheammin, mutta kahvihuone vain tyhjeni tuolit kolisten. Viimeiseksi paikalle jäänyt totesi lakonisesti; et tainnut tietää, että Kaija on radioäänesi vaimo?

Olin kyläilemässä ja samalla hakemassa asiantuntija-apua käytännön ongelmaani, kun talon emäntä avasi television.
-Kymppitonni tulee, täytyy katsoa mitä Riitalla on tänään päällä.
- Ai joo, minäkin joskus nauran sille. Kauheita hurstuja. Muuten siistin näköinen nainen, mutta pukeutuu kuin rantarosvo. Kato, nytkin joku hevosenloimi päällä. Ja hirveä lässyttäjä. Jessus, miten noin hömelö ihminen saa vetää vuositolkulla typerää arvausleikkiä, eihän se ole vielä sääntöjäkään raukka itse oppinut, aina sekoilee.
Emäntä sulki television, kertoi korrektisti haluamani tiedot ja lähes talutti minut eteiseen. Sulkiessani ulko-ovea vilkaisin nimikylttiä. Väisänen. Voi perkele, Riitan serkku!

Rattopoikia ja metallimiehiä

2004-10-09T01:47:00.000+03:00

Erehdyin ostamaan pojalle O-Zonen levyn. Tokaluokkalaisen logiikalla sitä ainoaa hyvää kappaletta, Dragostea din tei, soitetan uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Siitäkin huolimatta, että äitä huutaa naama punaisena takavarikoivansa koko hemmetin levyn, ellei sitä kuunnella kauniisti alusta loppuun.

Kappale on tunkeutunut pääni sisään niin tehokkaasti, etten pääse siitä eroon töissä, kaupan maitohyllyllä, vajotessani uneen... en missään. Neljättä vuorokautta kuuntelen tahtomattani sinänsä hyviä kesämuistoja mieleen tuovaa kappaletta. Se soi Baltiassa autoradiosta maalaismaisemien vilistäessä ohi. Sitä lapset hoilasivat uimarannalla. Musiikkikanavalla lentokoneen siivellä henkselit alhaalla hyppivät pojat saivat hymyilemään. Kun vanhana iloisena leskenä vietän viimeisiä päiviäni valkoisessa kartanossani divaanilla maaten, juuri tuollaisen kolmikon tilaan itselleni rattopojiksi. Nuori energia ja vilkas mielikuvitus (muu minulla tuskin silloin enää toimii) saavat olla vaihtoehtohoitoni Prozacille.

Akuuttiin, kuulen pääni sisältä soittoa -ongelmaani kokeilen perisuomalaista ratkaisumallia; sillä se lähtee millä on tullutkin. Pujottelin anteeksipyydellen niittiposkinuorison ohi levyhyllylle. Täti ottaisi vain ihan nopeasti yhden Rammsteinin... Maihinnoususaappaissa hajareisin kitaraa soittavat ja raa'alla saksalla laulavat metallimiehet häivyttävät nopeasti hempeät luritukset korvien välistä. Raskasta, korutonta testosteronin kyllästämää musiikkia, jonka mukana huutaessa elämästä katoaa muutama stressipiste. Reise, reise!

On taas aika...

2004-10-07T03:53:00.000+03:00

Viimetalven tupakkalakon mahdollistanut päättäväisyys suli pois yhtäaikaa lumien kanssa. Tosin kuukaudessa sulivat myös talven aikana kertyneet makkarat vyötäisiltä, kiitos tehokkaan nikotiini-kofeiinidietin. Kesä on siis kulunut filtterin läpi hengitellen, enkä voi kehua olevani tilanteeseen tyytyväinen.

Lakkoni kaatui perusvirheeseen. Uskoin viiden kuukauden savuttoman ajan jälkeen olevani niin vahva, että pystyisin polttamaan sen yhden. Etenkin kun vitutti, oli stressiä, koko lähipiiri poltti ja kevät sai pääni sekaisin. Eihän se onnistunut. Jatkoin itsepetosta kaupankäynnillä. Jos vain kuukauden poltaisin ja lopettaisin uudelleen... Mutta kesä voitti ja ostin itseltäni lisäaikaa syksyyn saakka. Ja hemmetti vie, nyt on syksy.

Epäonnistumisestani huolimatta koen viime talven olleen alku pysyvälle muutokselle. Olen kokeillut rajojani huonolla menestyksellä, tästä tie voi kulkea vain ylöspäin. Jatkan savutonta elämääni marraskuun ensimmäisestä päivästä alkaen! Eivätkä nämä kolme viikkoa ole enää kaupankäyntiä, vaan henkistä valmentautumista uuteen elämään. Näiden viikkojen aikana lietson itseinhoni niin suureksi, että lopettaminen tulee olemaan pelkästään helpottavaa.

Terveysvalistus on minussa uponnut otolliseen maaperään. Tiedän kuolevani nuorena, hitaasti ja tuskallisesti. Tiedän rypistyväni, vaikka en polta "tupakka vanhentaa ihoa" -askeista. Tiedän tuhoavani sademetsiä. Tiedän olevani huonommassa fyysisessä kunnossa kuin seitsemänkymppinen Urho Kekkonen. Kaiken tämän tiedon keskellä tiedän olevani niin huono ihminen, etten ole ansainnut muita hyvänolon tuottajia. Miksi söisin C-vitamiinia tai kalkkivalmisteita (joita nikotinistin keho erityisesti kaipaa), kun giljotiinin terä roikkuu pääni päällä. Miksi ehostaisin tai käyttäisin tuoksuja, kun alta pilkahtaa tunkkainen, kellastunut ämmä. Miksi kävisin hammaslääkärissä, kun hampaani kuitenkin putoavat mustuneina pois. Miksi kuntoilisin, kun keuhkoni piiputtavat jo kolmannen juoksuaskeleen jälkeen.

Jäljellä olevat tupakkatuokiot aion käyttää luopumisen tuskassa kierimisen sijasta positiiviseen ajatteluun. Mitä paljon mukavampaa voisin tehdä juuri nyt!

Kansallinen korvapuustipäivä 4.10

2004-10-04T11:49:00.000+03:00

½ litraa maitoa (punaista)
50 g hiivaa
2 munaa
2 dl sokeria
2 tl suolaa
2 tl kardemummaa
14 dl vehnäjauhoja
175 g voita

- Liuota hiiva kädenlämpöiseen maitoon
- Lisää munat ja mausteet
- Sekoita jauhot vähitellen ja vaivaa taikina kimmoisaksi
- Lisää sulatettu voi loppuvaiheessa taikinaan
- Anna taikinan kohota vähintään puoli tuntia

100 g voita
1 dl sokeria
kanelia
raesokeria
1 muna voiteluun

- Leikkaa taikina kahtia ja kauli sentin paksuiseksi suorakaiteen muotoiseksi levyksi
- Levitä sulatettu voi, sokeri sekä kaneli levylle
- Kierrä taikinalevy rullalle ja leikkaa siitä vinosti kolmionmuotoisia palasia
- Anna pullien kohota hetki liinalla peitettynä
- Voitele vatkatulla munalla ja ripottele päälle raesokeria
- Paista 250 asteessa 10-15 min.

Nautitaan isolla joukolla kahvin, kaakaon tai kylmän maidon kanssa.
Korvapuustipäivä muutaman kerran kuukaudessa ehkäisee avioeroja ja vähentää pussikaljalasten esiintyvyyttä.

Fuusiokeittiö

2004-10-03T20:47:00.000+03:00

Vieraillessani vanhustenhoitolaitoksessa näin hoitajien surutta mössäävän maksamakkaravoileivät maitokahvin joukkoon. Tulokseksi saatu punaharmahtava lieju oli helppo lapioida hampaattomiin suihin.

Ja vielä ihmetellään, miksi vanhukset ovat niin ylilääkittyjä...

Tantan tyylivinkit

2004-10-01T22:41:00.000+03:00

Helsingin Sanomat kysyi neljältä nuorelta heidän vaatekulujaan. Kolme heistä vastasi käyttävänsä sata euroa kuukaudessa pukeutumiseen. Huh-huh. Itse olen kuluvana vuonna saanut tuhlattua vajaat kaksisataa euroa ja siinä on sentään jo yhdet kengät mukana.

No, minä olenkin vanha tantta, jota ei koskaan ole pidetty trendisetterinä. Tyylini on jääräpäinen pitkäjännitteisyys. Sitä on helppo toteuttaa kahdella perussäännöllä. Ensinnäkin on pysyttävä samassa vaatekoossa vähintään viisitoista vuotta. Toiseksi on pitäydyttävä vain yhdessä värissä. Näin voin edelleen yhdistellä kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentäluvuilla ostettuja mustia vaatteita kaksituhatluvulla ostettuihin mustiin vaatteisiin. Yksinkertaista ja taloudellista.

Pitkäjännitteisyys palkitaan. Kun muoti kiertää kehää ja itse pysyn paikoillani, olen vääjäämättä kerran kymmenessä vuodessa supermuodikas, hetken jopa aikaani edellä. Kauhtunut farkkumuoti on ollut erittäin suosiollinen minulle. Huonoimmissa housuissani olen ollut hyvin "hot". Varsinainen napakymppi on tämän syksyn kumisaapasmuoti. Mustat lantapiikkarini (lapiolla ja kotikärryllä asustettuina) saavat lopulta ansaitsemansa hyväksynnän Pariisin muotihuoneita myöten.

Tyyli(ttömyyte)ni on myös oiva suojakeino. Sain taannoin kunnian osallistua korrektiin naisteniltaan. Eteiseen kantautunut lyhyisiin pepitaruutuhameisiin ja pinkkeihin yläosiin pukeutuneiden naisten puheensorina katkesi kuin veitsellä leikaten astuessani maahan ulottuvassa kokomustassa huoneeseen. Eipä kanalauma häirinnyt minua vaipanvaihtovinkeillään!

Kymmenen vuotta sitten

2004-09-29T04:17:00.000+03:00

Kymmenen vuotta sitten olin toisella puolella maapalloa. On the road. Paikallisten kuppiloiden pöytien reunoilla lojuvissa lehdissä ei Euroopan tapahtumista juuri mainittu.

Lentokentällä näin ensimmäiset lööpit. Kuvassa kaksi kylmäkuljetusrekkaa vei ruumiita Ruotsiin. Muistan epäuskoisen ällistyksen. Oliko tämä äärettömän huono pila. Rekkalastillinen ruumiita?

Samana iltana töissä muistan käyneeni kaikki työkaverit läpi kysellen, mitä oli tapahtunut. Mitä OIKEASTI oli tapahtunut. Totuutta oli vaikea ymmärtää.

Minulle Estonia on ollut suuronnettomuuksista kaikkein vaikuttavin. Meripelkoisena jo uutisoinnin seuraaminen ahdisti. Lähellä tapahtunut, suomalaisia niin uhreina kuin pelastajinakin koskettanut onnettomuus voittaa tunnetasolla valtamerien takaiset murhenäytelmät.

Vaimonvaihtoviikot

2004-09-28T01:45:00.000+03:00

Mies tapasi muutaman kuukauden tauon jälkeen ystäväänsä, joka oli laittanut elämänsä uuteen uskoon. Vanha, hyvin palvellut vaimo oli saanut lähteä ja tilalle oli löytynyt nuori ja kaunis tyttöystävä. Asiasta olen kuullut hehkutusta moneen kertaan. Toki sievä ja sisäisestikin kaunis tyttönen on kehuttu, mutta enemmän miestä on viehättänyt ystävänsä suuri muutos. Pikkutuhmia juttuja kertoilevasta äijästä oli kehkeytynyt fiksu seuramies, vuodet olivat karisseet kasvoilta ja vaatetus uusiutunut tämän vuosituhannen muodin mukaiseksi.

Itse havahduin uuteen, naisen elämään kuuluvaan pelkoon; onko jo minun vuoroni joutua vaihtoon? Vaikeuksitta pystyn nimeämään (miehen) tuttavapiiristä kolme ulospäin hyvin sopuisilta vaikuttanutta pariskuntaa, joissa mies on tehnyt vastaavan liikkeen. Vaihtanut nuorempaan. Pienen kakistelun jälkeen uudet nuorikot ovat sulautuneet joukkoon ja yhteydenpito ex-vaimoihin on muuttunut satunnaisiksi, puolisalaa tehdyiksi puheluiksi.

Taistelu uroksesta ei pääty alttarille tai yhteisten jälkeläisten saamiseen. Nainen on altavastaajana sen biologisen tosiasian edessä, että miehen kyky lisääntyä ja täyttää maa omilla geeneillään säilyy vielä pitkään vaimon vaihdevuosien jälkeen. Eloonjäämisvaistot valmentavat vanhenevaa naista isoäitiyteen miehen palatessa takaisin lähtöruutuun. Vai syytänkö huonoa miehistä itsetuntoa, jota onnekkaimmat pönkittävät nuorella tyttöystävällä muiden tyytyessä S-sarjan Mersuun.

Tunnen taistelevani tuulimyllyjä vastaan. Kuinka saan mieheni rakastumaan itseeni yhä uudelleen niin, että elämän välitilinpäätöksen tullessa hänen kohdalleen hän valitsee minut... ja uuden Mersun.

Parisuhteen kipupiste

2004-09-21T13:00:00.000+03:00

Kylmä hiki nousi pintaan, kun näin miehen kantavan uutta televisioantennia pihan poikki. Oli löytänyt taas hyvän ja halvan viritelmän, jolla nelosellekin saisi terävän kuvan.

"Petaanko sinulle vuoteen vierashuoneeseen? Ja perun sen risteilyn?"
Miestä nauratti. Ei kuulemma tarvinnut. Pikkujuttu tämä olisi, hienosäätöä vain, hetkessä tehty. Sopranosit katsottaisiin tänään komeasti ilman lumisadetta. Käski vielä sen kunniaksi paistaa korvapuusteja illaksi.

Niinpä. Ensimmäisellä kerralla antennin suuntausta kesti viikon ja mykkäkoulua kolme viikkoa. Ei se ole niin helppoa. Istut sohvalla ja kun kuva on terävä, huudat "hep" pihalla seisovalle pojalle, joka huutaa "hep" katolla olevalle isälleen, joka on jo ehtinyt kääntää antennia monta astetta oikean kohdan yli. Kun kuva on jälleen terävä, huomaat kaikkien muiden kanavien hävinneen ja saat haukut siitä, ettet pysty seuraamaan neljää ohjelmaa yhtä aikaa. Koska katvealueella on ollut mahdotonta saada kaikkia kanavia näkymään selkeästi, seuraa riita tärkeimmästä kanavasta. Tässä vaiheessa poika jo itkee, mutta välittää sitkeästi viestejä isin ja äidin välillä.

Illan pimetessä ja sateen yltyessä päädymme kompromissiin. Miehen laskeutuessa katolta tapahtuu selittämätön ja vaikeasti todistettava ilmiö. Kirkas kuva muuttuu aaltoilevaksi ja naapurikanavalta katoavat värit. Kuuntelen palautteen olohuoneessa tukka hulmuten.

Seuraavan viikon mies kiipeää katolle joka ilta ohjelmatarjonnan mukaan. Maanantaina ykkönen, tiistaina nelonen, keskiviikkona MTV3… Lauantaina kanavat asettuvat kohdalleen kaljakorin ja lankomiehen avulla "viidessä minuutissa", kuten minulle kesken mykkäkoulun ilmoitetaan.

Tukiasemaverkoston laajentuessa edessä oli uusi suuntausurakka. Siitä kuultuaan poika karkasi välittömästi naapuriin. Oman osuuteni ymmärsin päättyneen, kun näin kännykän lentävän katolta pihanurmelle. Kädet puuskassa seurasin, kuinka mies raahasi niska punaisena rakkaan Saloransa savupiipun viereen. Tiesin naapureiden vääntelehtivän naurusta verhojensa takana. Pakko kuitenkin tunnustaa, että tuolla tavoin homma hoitui.

Ja tänään otetaan taas uusiksi. Taidan kuitenkin perua sen risteilyn…

Taparoskaaja

2004-09-20T01:48:00.000+03:00

Ympäristöä seuraamalla voi viikonpäivät tunnistaa ilman kalenteria. Esimerkiksi sunnuntaisin on jo reilun vuoden ajan kylätien pientareelle ilmestynyt kaksi roskapussia. Kaksi S-Marketin muovikasseista solmittua pupujussia, aina samassa mutkassa. Viikon aikana ne hajoavat, säilyketölkit ja banaaninkuoret leviävät tielle, liikenne pompottelee jätteet loppuviikosta pientareelle ja sunnuntaina… paikalla nököttävät jälleen uudet pussit. Kummastuttaa, että kylällä, jossa muuten tiedetään naapureiden kengännumerot ja ullakkokomeroiden sisällötkin, ei kukaan tiedä roskaajasta mitään. Tai halua tietää.

Olen usein lasinsirujen väistelystä ja tieosuuden siivottomuudesta ärtyneenä uhannut itse lähteä sunnuntaipäiväksi pajupensaikon taakse väijyyn. Vaan mitäpä tuntomerkeillä ja rekisterinumerolla tekisin? Mahtaisiko poliisi kiinnostua kahden roskapussin ympäristörikoksesta. Olisiko tehokkaampaa etsiä puhelinluettelosta Oy Nyrkkirauta Ab viemään sanomaani perille. Kunta tuskin asiasta välittää. Viimeisin kannanotto luonnonkauniilta ja ympäristöarvoja vaalivalta kunnalta oli jätemaksujen korottaminen ja kaatopaikan aukioloaikojen lyhentäminen. Työmatkani varrelle onkin ilmestynyt tämän jälkeen myös muita roskakasoja. Säästyneillä rahoilla tuskin luodaan kovinkaan monta uutta päivähoitopaikkaa, yleinen siisteys ja roskausmoraali olisi vielä varsin halvalla palautettavissa.

Onneksi kunnallisvaalit ovat tulossa.

Olkaa kuin kotonanne

2004-09-17T16:15:00.000+03:00

Hyvänä emäntänä vieraita tulee usein kehotettua olemaan kuin kotonaan. "Jos me nyt kuitenkin oltaisiin kuin kylässä…" viimeisimmät kävijät naurahtivat. Juttu jäi siihen, mutta myöhemmin pohdin, mitä ihmiset tekevät ollessaan kotona. Yksin kotona.

Piereskelevät. Laulavat epävireisesti. Kaivavat nenää. Käyvät vessassa ovi auki. Kulkevat alasti. Tanssivat sohvatyynyjen kanssa. Nyppivät karvojaan. Syövät suoraan kattilasta. Jättävät terveyssiteitä makuuhuoneen lattialle. Antavat julkkishaastatteluja mielikuvitustoimittajalle. Masturboivat keittiön pöydällä. Levittävät kasvonaamioita. Punnertavat. Haistelevat likapyykkiä. Sylkevät viinirypäleen siemeniä sohvalta roskakoriin päin. Pukeutuvat kumiin.

Ehkä on turvallisempaa olla jatkossa hieman huonompi emäntä ja toivoa, että vieraat eivät todellakaan tee oloaan kotoisaksi.

Sähköpostia

2004-09-16T09:42:00.000+03:00

Miehellä oli käsissään Tärkeä Asiakirja.
- Lähetä tämä sähköpostissa. On kiire!

Kysyin hymyillen pitäisikö minun survoa paperit tietokoneen sisälle ja painaa "lähetä" nappia. Miehellä meni tovi ymmärtää, ettei käsinkirjoitettuja, piirroksia sisältäviä lappusia noin vain ilman skanneria laiteta sähköpostiin.

- Mitä helvetin hyötyä tietokoneista ja koko internetistä on, kun niillä ei voi yksinkertaisimpiakaan asioita tehdä??

Olin diplomaattisesti hiljaa, kun mies lähti ajamaan viisikymmentä kilometriä Tärkeiden Asiakirjojensa kanssa.

168 tuntia

2004-09-15T04:24:00.000+03:00

Viikon aikana olen...

... tehnyt 70 tuntia töitä.
... valvonut kokonaisen vuorokauden.
... nukkunut vuorokauden aikana kaksi tuntia.
... unohtanut viedä lapsen kouluun.
... järjestänyt kahdet juhlat.
... valanut roskakatoksen pohjan.
... tehnyt niin pahaa ruokaa, että lapsi itki sitä syödessään.
... nukahtanut autoon kaupan pihalle.
... pessyt viisitoista koneellista pyykkiä.
... kärsinyt neljä vuorokautta päänsärystä.
... leikkauttanut hiukseni lyhyeksi.
... kulkenut koko päivän pusero väärinpäin päällä.
... oppinut, että nenäapinat osaavat uida.

Vuorokaudessa on aivan riittävästi tunteja, kyse on vain tehokkaasta ajankäytöstä.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus

2004-09-05T22:40:00.000+03:00

Keslustelu subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta nostattaa kuumia mielipiteitä puoleen jos toiseen. Tosi on, että päiväkoti tukee kodin kasvatustyötä, antaa sosiaalisia valmiuksia ja lapsen kehitystasoon sopivia virikkeitä. Kolmevuotiaskin tietää jo kahden syksyisen hoitoviikon jälkeen, että "Muumipeikko on vittupää" ja "Aleksi on homo".

Ei olisi äiti tuollaisia osannut kotona opettaa, ei.

Joulu tulee, oletko valmis?

2004-09-05T01:12:00.000+03:00

Radio ysiysi mainostaa jo täyttä häkää pikkujouluristeilyä. Viikonlopun mainospostin mukana tuli ensimmäinen joulusta muistuttava mainos.

Osa työkavereista on vielä kesälomalla, pihakoivun lehdet ovat vihreitä. Apua, joulu tulee, enkä todellakaan ole vielä valmis!

Päivän saldo

2004-09-03T22:32:00.000+03:00

- Löysin liedestä dementiatoiminnon. Levy oli jäänyt päälle ulos lähtiessäni, mutta älykäs kodinkoneeni oli itse katkaissut virran. Yksi keskikokoinen positiivinen ajatus insinööreille.

- Maksoin kotivakuutuksen (erääntyi 16.8) johon sisältyy myös palovakuutus.

- Palautin eilen pinon vuorokauden myöhässä olleita kirjoja kirjastoon. Yhden teoksen löysin vielä illalla kirjahyllystä. Tänään lähdin palauttamaan samaista kirjaa ja mukaan tarttui kahdeksan kiloa mukavaa luettavaa. Myöhässä oleva kirja on edelleen kirjahyllyssä.

- Kaivoin kaksitoista metriä ojaa. Piha muistutti liiaksi uima-allasta.

- Leivoin suklaamuffinsseja. Sulata suklaa mikroaaltouunissa… kertoi ohje ja poltin suklaan mustaksi haisevaksi jauhoksi ennen kuin luin lauseen loppuun … paloiteltuna, puolella teholla usein sekoittaen. Söimme pelkkiä muffinsseja.

- Peruutin pakettiauto-peräkärry –yhdistelmän kääntöpaikalta pihaan (50 m) yhdellä yrityksellä. Naapurin tontilla olleet rakennusmiehet nostivat minulle peukkua.

Kirjastossa

2004-09-02T12:50:00.000+03:00

Kirjaston luokitusjärjestelmä oli asettanut kirjat "Ufot" ja "Jeesus-lapsi" vierekkäin.

Virallinen maailmankatsomus lähestyy kiitettävästi omaani!

Siisteyspiste

2004-09-01T00:16:00.000+03:00

Monesta kodista löytyy siisteyspiste, paikka, joka on kliini ja puhdas vaikka muualla asunnossa vallitsisi täysi kaaos. Meillä se on tiskipöytä. Kun tiskipöytä on tyhjä ja hangattu kiiltäväksi, tiskiharja piilotettu kaappiin ja tiskirätti aseteltu ilmavati kuivumaan tangon päälle, on helppo ummistaa silmänsä kaikelta muulta. Mielenrauhan saavuttaminen kuullostaa yksinkertaiselta. Todellisuudessa se ei sitä ole. Yli kymmenen vuotta kestäneestä koulutuksesta huolimatta mies ei vieläkään ymmärrä puhtaan tiskipöydän pyhyyttä. Tuskin ehdin selkäni kääntää kun kiiltävälle teräkselle lennähtää paakkuinen voiveitsi ja juustohöylä. Hetken kuluttua ilmestyy lautanen, jossa on aina kaksi ruokalusikallista tähteitä. Ja oluttölkki. Ja omenanraato.

Roskiksen olinpaikan ja merkityksen mies satunnaisesti hahmottaa, mutta tiskikoneen luukkua hän ei ole vielä kertaakaan avannut. Mikä saisi tuon ihmeen tapahtumaan?

Ehkäpä...
...koneessa pitäisi olla ainakin kuusitoista venttiiliä ja turboahdin
...sen olisi oltava mattamusta
...sillä olisi oltava kapea uuma
...se soittaisi pestessään Leevi And The Leavingsejä
...mallit olisi nimetty ravihevosten mukaan (Jaken Sutki, Loiskeri, Pirturi, Poka-Ponkaus, Villiveera)
...se voihkaisisi kosteasti säädintä hipaistessa
...siihen saisi virityssarjoja ja kaukosäätimen
...se tarjoaisi oluen aina saatuaan astian sisäänsä
...kavereillakin olisi samanlaiset

Penkkiurheilun maajoukkue

2004-08-30T06:10:00.000+03:00

Tavoitimme Reisivaaran Riennon puulaakijalkapallon puolustuspelaajan, kolminkertaisen piirin pilkkimestarin ja Suomen penkkiurheilijoiden maajoukkueen jäsenen Reino Pänkäläisen sunnuntai-iltana Kuusamon kelohonkamökiltä, jossa kymmenhenkinen joukkue seurasi Ateenan olympiakisoja. Kuinka on Reino, kisat eivät menneet aivan odotetulla tavalla?

-Ihan perseelleen ne menivät!

Puitteet olivat kuitenkin hyvät ja huoltojoukkue oli harjoitellut jo viikkoja etukäteen kaiken toimivuutta. Vinkkejä oli haettu aina Ruotsista saakka.

-Perkeleen hurrit, vääriä tietoja olivat meidän tiimille syöttäneet. Ensimmäiset päivät istuttiin ilmastointi suljettuna lämpöliivit päällä television edessä ja tankattiin oluella laimennettua piimää. Ihottumaahan siitä tuli joka ukolle ja vatsakramppeja. Eurosport-kanavalle lukittu televisio siirrettiin suosiolla vessaan.

Pienen alkukankeuden jälkeen kaikki toimi kai paremmin?

-Noo, huoltojoukkue teki hyvää työtä. Televisionvaihto meni kahdeksaan sekunttiin ja pihamaalla ollut painimolski pysyi hyvässä kunnossa sateista huolimatta. Siinä ratkottiin monet joukkueensisäiset näkemyserot tuomaripelistä ja maalikameran tallennuksista. Muovipussinkin hakivat ketterästi antennin päältä pois.

Muovipussin?

-Selkeää sabotaasia. Hirviporukalta muka tuuleen karannut ja antenniin tarttunut muovipussi, lumisadetta katottiin silloin kun Kemppainen ampu hopeaa. Nyrkkeilyekspertti Juurikkala sitä porukkaa lähti jututtamaan. Ei me muut paikalle päästyä siitä hampaattomasta sössötyksestä mitään selvää saatu, saksalaisia, sanon minä, ja syyllisiä kun mitkä.

Se oli ikävä takaisku, joukkueen mieliala oli varmaan masentunut tapahtuman jälkeen. Muita ulkopuolisia häiriötekijöitä ei kuitenkaan tainnut olla?

-Ronkaisen eukko oli synnyttänyt sulkapallon miesten kaksinpelin toisen kierroksen aikana ja oli lähettänyt anopin tuomaan sanaa... turvatoimet kuitenkin pitivät ja ulkopuoliset pysyivät poissa alueelta.

No se on hyvä kuulla. Kisarauhan takaaminen on ehdoton edellytys huippusuoritukselle. Mutta joukkue... osuiko kuntohuippu kohdalleen?

-Jalkapallon EM-kisat kyllä sotkivat kunnonajoitusta. Osa joukkueesta oli selvässä ylikunnossa, osaa vaivasi jo kisaväsymys. Torkahteluja ja tarkkaamattomuutta oli kouluratsastuksen ja trampoliinin seuraamisessa. Viimeisinä päivinä esiintyi jopa urheilutilastojen unohtelua, hermostollisesta väsymyksestä johtuva, hyvin amatöörimäinen vaiva. Ja sitten oli se ikävä douppinkitapaus...

Niin, joukkueen nuorin jäsen todellakin poistettiin alueelta jo kymmenentenä päivänä. Hänestä on ollut sen jälkeen hajanaisia havaintoja ympäri Suomea. Pitääkö paikkansa, että hänet yllätettiin nauttimasta kivennäisvettä ja kevytlevitettä hapankorpun päällä?

-Valitettavasti. Vaan kyllä me sitä Risto-Mattia vähän osattiin jo epäilläkkin, sellainen kukkakeppi, kunnon löylyjäkään kestänyt. Mutta tapaus oli selkeä. Suomen Penkkiurheilijoiden Keskusliiton säännöissä kielletään yksiselitteisesti nauttimasta mitään, missä ei ole prosentteja. Maajoukkueura Risto-Matilta loppui tähän, ja jos Risto-Matti kuulet tän, niin tavaroistas ei tarvitse huolehtia. Me porukalla työnnettiin ne jo oksasilppuriin.

No, paremmalla kotijoukkuekannatuksella oikeat urheilijammekin olisivat varmaan nousseet korkeammille sijoille tulostaulukoissa, mutta katse tulevaisuuteen ja kohti uusia kisoja, vai kuinka??

-Parhaamme yritettiin, mutta kyllä harmittaa. Lisää rahaa ja sponsoreita olisi saatava, jos kansainvälisesti enää aikoo pärjätä. Kyllä penkkiurheilukin on mennyt kovaksi.

Uskollisia kannattajia joukkueellanne kuitenkin riittää kansan syvissä riveissä, haluaisitko sanoa vielä heille jotain?

-Kyllä Kreikka on paska maa!

Blondittaa

2004-08-29T13:05:00.000+03:00

Olen usein tuntenut itseni tyhmäksi, mutta nyt koen olevani jo lähes blondi! Bloggeri nielaisi jokin aika sitten kaikki ääni, ööni ja erikoismerkit, ja takaisinhan niitä en saanut. En muuten kuin korjaamalla yksitellen joka ikisen kirjaimen. Olihan homma. Onneksi työnantajani velvoitti minut parhaimmillaan kahdeksantoista tunnin työvuoroihin, siinä ehti jo vähän naputtelemaankin.

En osaa sanoa, kumpi oli pahempaa; virheiden korjaus vai omien älynväläysten lukeminen. Siirtyminen kynään ja paperiin on lähellä. Takassa kaivataan pian taas sytykkeitä.

Ja kitara soi...

2004-08-28T01:19:00.000+03:00

Hurahdin ilmakitaran soittoon välittömästi, kun sain ensimmäisen ikioman sellaisen rokkilevyn kylkiäisenä. Purplet ja Ganesit taittuvat jo mallikkaasti.

Jos olisin vapaa työ-, lapsi-, sekä aviovelvotteista ja olisin viisitoista vuotta nuorempi, olisin tänä viikonloppuna ollut Oulussa tuomassa Suomelle ilmakitaroinnin MM-kultaa. Ja taatusti doupattuna!

Laiskottelun salaisuus

2004-08-26T13:21:00.000+03:00

En ole vielä sataprosenttisesti selvittänyt elämän tarkoitusta, mutta mielekkyys elämään on löytynyt maaseudulta. Vastapainoksi kaupunkilaiselämälle, jossa suuretkin asiat tapahtuvat kuin itsestään tai ainakin napin painalluksella, maaseudulla syy-seuraus suhteet tulevat selkeämmin esille. Esimerkiksi varautuminen pakkastalveen aloitetaan jo vuotta aiemmin kaatamalla metsästä muutama puu. Ne pätkitään ja raahataan vajan taakse. Alkukesästä puut pilkotaan haloiksi ja annetaan kuivahtaa seinustalla. Syksyllä halot siirretään sisälle ja jäädään tyytyväisenä odottamaan talven tuiskuja.

Sieniretkillä, epäonnisella kasvimaalla ja viljan tuleentumista seuratessa on helppo kertoa lapsille, mistä ruoka lautaselle tulee. Hieman metsästyshenkisempänä voisi pihamaalta hankkia myös hirvi- ja jänispaistit pakkaseen.

Moni on ihmetellyt turhaa touhuamista; miksi hikoilla perunamaalla keväästä lähtien, kun samaa tuotetta saa lähikaupasta pari kiloa eurolla. Perunoita toki saa, mutta ei sitä onnistumisen tunnetta oman työnsä tuloksista. Sitä paitsi, laiskottelusta ei pysty nauttimaan täydellisesti, jollei ole paljon tekemistä! (J. K. Jerome)

Matokuuri

2004-08-23T12:42:00.000+03:00

Villivadelmia, mustikoita, puolukoita. Kaikkia löytyy vain muutaman askeleen päästä ulko-ovelta. Kolmevuotias viettää suurimman osan ulkoiluajastaan takamus pystyssä varvikossa. Kaksin käsin kauhoo suuhunsa matoisimmatkin vadelmat, muurahaiset ja puolukoiden päällä lepäävät etanat. Varsinainen kesäinen matokuuri!

Tarkkaile ympäristöäsi

2004-08-20T10:57:00.000+03:00

Julkisen imagon ylläpitäminen ei ole mikään helppo juttu. Ei ainakaan Suomen kokoisessa maassa. Jos nyt kaikki eivät kaikkia tunnekaan, niin tutuntuttujen kautta viimeistään ihmisten kulumiset saa tietää valtakunnan poliittisesta eliitistä ostarin pullorinkiin saakka.

Katariina Vuoriolta viimeistellyn lookin ja yläluokkaisen elämäntavan ylläpito onnistuu. Hyvä kotikasvatus ja sopiva tukku rahaa ovat antaneet hänelle tähän mahdollisuuden. Synkät metallimiehet ovat enemmän hukassa julkisuuskuvansa kanssa. Lavalla on helppoa olla musta, ankara ja julistaa yhteiskuntaan kuulumattomuutta. Kun keikan jälkeisenä aamuna jääkaapista ei löydykään maitoa, on sitä haettava vihreissä verkkareissa kulman Alepasta. Viikon kuluttua koko Suomi saa lukea tapahtuneesta Seiskan vinkkipalstan kautta.

On onnellista olla tavallinen, tylsä kansalainen!

Hei-hei suvisarjat

2004-08-18T00:56:00.000+03:00

Tahdon malliksi -sarjan viimeinen jakso esitettiin juuri. Se kuului niihin humpuukisarjoihin, joita alkusuvesta suunnittelin seuraavani. Illan viileydeksi vaihtuva helle, sohva, pizzapala, olut ja aivot narikkaan televisio-ohjelma. Pieni unelmakuva lomasta.

Todellisuudessa televisio avautui vain Teletappien ja uutisten ajaksi. En saanut todistaa "Avioliittohullujen" hulluutta, Jet Setin hohdokkuutta, Ravintola Roccon menestyskertomusta. "Tosirikkaat nuoret", Kymppikerho, Soppamies, Roolihuijaus, kaikki katsomatta.

Kotiorjana voin korjata tuon suuren henkisen menetykseni luultavasti vasta silloin, kun kiireinen kotiavustaja asettelee minut päiväksi rullatuoliin tuijottamaan ostostelevisiota ja pizzani pystyn nauttimaan vain soseutetussa muodossa.

(Naisen logiikkaa toteuttaen otteluvoitto Bloggerista 1-0. Ei ainoatakaan itikankakkaa seurakseen vaativaa a tai o kirjainta. Ei ainoatakaan kiertoilmaisua toisella tai kolmannella kotimaisella.)

Se siitä...

2004-08-17T00:45:00.000+03:00

Päivän huono uutinen oli, että huomasin bloggerin syöneen kaikki ääkköset. Hyvä uutinen oli se, että blogini näyttää nykyisin melko sujuvalta sanskriitilta.

Keskusyksikköni (se suuri mötikkä on, johon aina isken polveni) kävi keväällä korjaajan luona. Kun kone ei edelleenkään toiminut, teki ystävällinen ATK-henkilö kotikäynnin... ja laittoi johdon seinään. Epäilen nykyisen ongelmani olevan samaa kokoluokkaa; yhden töpselin tai napinpainalluksen takana.

Naisen logiikalla ratkaisen ongelmani pidättäytymällä jatkossa ä-ö kirjainten käytöstä. Ei luulisi olevan vaikeaa, suurin osa maailman väestöstähän toimii juuri samalla tavalla.

Hortonomin pohjanoteeraus

2004-08-16T00:57:00.000+03:00

Tämä kesä on ollut kaksivuotisen kotipuutarhuriurani huonoin.

Syksyllä vietin hikisen viikon kottikärry-lapio yhdistelmän kanssa kärräten entiseen savipeltoon muhkean multapeitteen. Kevättalvella piirsin pohjakartan penkkijärjestyksestä ja ostin parikymmentä erilaista siemenpussia. Vuorokauden keskilämpötilan kohottua viiden lämpöasteen yläpuolelle suoritin ensimmäisen kevätkylvön ja siivosin perunakellarin satoa odottamaan.

Ensimmäisen kuukauden aikana ei tapahtunut mitään. Syytin hyvää ja halpaa, lannoitettua ja kalkittua multaa myynyttä maaurakoitsijaa. Huijari taisi olla.

Juhannuksen jälkeen maasta nousivat ensimmäiset hennot rikkaruohot. Kiukkuni kohde vaihtui puutarhamyymälään, jossa olivat varmasti myyneet murskattuja kaninpapanoita siemenpusseihin pakattuna.

Heinäkuun lopulla mittasin masentuneena salaatin korkeudeksi sentin ja porkkanoiden kaksi. Retiisit olivat hukkuneet heti maanpinnalle noustuaan. Rohkeuteni ei riittänyt Yläkerran Ukolle vihoitteluun, rakeita ja salamointia oli sieltä tullut jo muutenkin tarpeeksi.

Herneet olivat ainoa positiivinen poikkeus. Ehtivät venähtää parikymmentäsenttisiksi ennenkuin mies keksi kokeilla uutta nurmikkotrimmeriään kasvimaan reunaan. Kaksi vartta vain jäi jäljelle. Niiden yli mies ajoi viikoa myöhemmin ruohonleikkurilla. Kehtasi vielä huutaa minulle, kunka herneet ovat AINA olleet toisella puolella maata, eikä hän MITENKÄÄN osaa varoa taimia, kun yhtenään siirtelen niitä minne sattuu... Niin, tämähän oli jo toinen kasvimaavuoteni.

Surkeuteeni kyllästyneenä mies yllätti minut, jälleen kerran, syntymäpäivänäni. Tuli myhäillen töistä ja sanoi hankkineensa jotain, mitä olen hartaasti toivonut ja josta olisi iloa pitkäksi aikaa. Uusi lattiamoppi varmaankin, ajattelin happamana. Sekin olisi ollut parempi vaihtoehto. Ukko oli tuonut pihalle peräkärryllisen hevosenpaskaa! Taputteli takapuolelle ja kertoili, kuinka nyt ilme kirkastuisi kun kasvimaa saisi uutta kasvuvoimaa ja kesäkurpitsoista voisi syksyllä vaikka kanootin kovertaa.

Koko tihkusateinen ilta siinä meni, kun tyhjensin kärryn plantaasilleni. Mies söi keittiössä mansikkakakkua ja ihaili ikkunasta ahkeraa vaimoaan.

En suostu vieläkään puhumaan hänelle.